Joulukuun luetut ja vuosikatsaus

Taas on vuodenvaihde ja aika koota lukemisia. Viime vuonna en moista tehnyt kun blogi oli telakalla, mutta listasin kyllä luettuja kirjoja ja nyt sitten laskeskelin kahden vuoden lukemiset, siis 2018-2019. Ja kun olen koonnut näitä kaunokirjallisuuden lukulistoja jo reilu kahdeksan vuotta, niin siinäkin alkaa olla jo aika paljon dataa, joita voi analysoida tarkemminkin jo tilastollisella merkittävyydellä.

Mutta ensin joulukuun luetut, niitä oli kolme (ja jotain tietopuolta ja sarjakuvaa tietty).

Laura Ingalls Wilder - Little House on the Prairie
Amélie Nothomb - Soif
Kirsti Ellilä - Lepra

Bloggauksia oli muutama lisää kiintoisista kirjoista joita oli lukenut aiemmin syksyllä, ja niitä on vielä pari odottamassa että teen postauksen...

Lukuhaasteitakaan ei ole nyt päällä, jotain oli 2018 mutta ne ovat jääneet...ensi vuonna merkkailen ainakin perinteiseen Helmet-lukuhaasteen kohtia varmaan linjalla "luen mitä huvittaa, katson mihin sopii", saa nähdä tuleeko varsinaisempia kiinnostavia lukuhaasteita jostain.

---------------------------------------------------------------------
Kahtena viime vuonna olen lukenut yhteensä 136 kirjan verran kaunokirjallisuutta, aikaisempina vuosina on tullut sellaista sataa kirjaa vuodessa, eli on tuo vähentynyt muttei kovin pahasti, saa nähdä miten jatkossa. Lukemisiin toki vaikuttaa että suurimman osan noista kahdesta vuodesta olen asunut Ranskassa, mikä ohjaa luettujen kirjojen valikoimaa siihen suuntaan mitä sattuu olemaan tarjolla, ja tilastoissa näkyy kyllä kovia muutoksia aiempiin...

Nämä lukulistaukset olen aloittanut marraskuussa 2011, eli yhteensä minulla on dataa 98 kuukaudelta, tässä ajassa olen lukenut 824 kaunokirjaa eli keskimäärin kaksi kirjaa viikossa, reilu sata kirjaa vuodessa. Olen aiemmin jo taulukoinut lukemisia alkukielen ja kirjailijan sukupuolen mukaan, nyt laskin myös lukukieliä ja lajityyppejä (proosa, lyhytproosa, runot ja näytelmät) ja samalla tein vauhdikkaan tarkastuslaskennan noihin aiempiin taulukoihin, oli siellä parissa kohdassa pieniä heittoja.
Otanta alkaa olla sen kokoinen että näiden muuttujien yhdistelmiäkin voi alkaa tarkastella ja tehdä tarkempaa analyysia lukemisista, kun löydettävissä trendeissä alkaa olla jo tilastollista luotettavuutta. Mutta aloitetaan perusjutuista.

Romaanit ovat se suosituin kirjallisuudenlaji, mutta ihan merkittävässä määrin luen myös muuta, parina viime vuonna runojen ja näytelmien osuus on syönyt entisestään romaanien osuutta. Tässä on tosin tainnut mennä niin että viime vuonna luin paljon runoja, tänä vuonna enemmän näytelmiä. Ja kun ranskaksi runoja en osaa oikein vielä lukea kun taas näytelmät maistuvat, lienee ensi vuonna runouden osa niukempi ja näytelmien taas ehkä suurempi...

Sukupuolijakauma on vetänyt taas keskiarvoa enemmän miesten suuntaan. Saa nähdä miten jatkuu, ottaen huomioon muutaman muun muuttujan (joista kohta lisää).
X merkitsee tässä anonyymeja ja sellaisia yhteistöitä ja antologioita, joissa tekijöinä on sekä miehiä että naisia. Yhteistyöt ja antologiat, joissa kaikki ovat samaa sukupuolta, on ryhmitelty sukupuolten mukaan.

Lukukielissä on, ei niin yllättäen, tullut iso muutos. Pitkällä aikavälillä kaksi kolmasosaa olen lukenut suomeksi, ja tästä suurin osa on ollut käännöskirjallisuutta. Englanniksi reilu neljäsosa, josta vähemmän mutta kuitenkin ihan merkittävästi käännöskirjallisuutta. Ennen vuotta 2018 ranskaksi lukemiseni ovat olleet aika vähäisiä, kahden viime vuoden aikana se on noussut jo neljäsosaan, ja kasvattanee osuuttaan jatkossa (ja yhden kirjan olen lukenut ruotsiksi).
Ranskaksi lukemani on ollut lähes täysin ranskalaista kirjallisuutta, kun se nyt on ollut otollisinta, mutta sinänsä ranskaksi kyllä käännetään paljon muualtakin, myös sellaisia kirjoja joita ei ole käännetty englanniksi (suomesta puhumattakaan), eli varmaan jokunen sellainen tulee luettavaksi tulevana vuonna...
Mutta muutenkin käännösten osuudet ovat pienentyneet huomattavasti, erityisesti suomeksi, mutta myös englanniksi: tarjonta vaikuttaa, koska täällä löytyvät englanninkieliset kirjat tapaavat olla juurikin alkukielisiä, englanninkielistä käännöskirjallisuutta ei juuri löydy kaupoista tai kirjastoista.

Olen siis lukenut varsin paljon suoraan alkukielillä, josta johtuen alkukielivalikoima on ollut varsin yksipuolinen, englanti, ranska, ranska ja ihan kohtalainen määrä japania, muut kielet lähinnä satunnaisella edustuksella.
Pitemmällä aikavälillä ranska oli pitkään tasavahva saksan ja japanin kanssa, nyt kaulaa on vedetty ja aletaan lähestyä jo suomen lukemia. Saksaa, japania, italiaa, venäjää ja ruotsia voin pitää ihan hyvin edustettuina kielinä (20+ kirjaa), ja kohtalainen presenssi on ollut myös norjalla, espanjalla, tsekillä, unkarilla, arabialla, tanskalla, puolalla ja virolla (5+ kirjaa), muut sitten satunnaisemmin edustettuina...saa nähdä miten tilanne kehittyy jatkossa.

Alkukielten ja kirjailijan sukupuolen välisiä yhteyksiä olen pohtinut aiemminkin, ja taidan pohtia jatkossakin, sen verran jyrkkiä erot ovat. Näiden kahden vuoden ajalta miesten kielijakauma näyttää aika lailla samalta kuin kaikkien kirjojen kielijakauma, paitsi että ranska ja englanti ovat vaihtaneet paikkoja, lukemani ranskalaiskirjat ovat olleet ensisijaisesti miesten kirjoittamia (tässä pitää varmaan vähän skarpata tulevana vuonna).
Pitkän aikavälin lukemisissa merkittävä ero miesten ja kaikkien välillä on englannin ylivallan kapeneminen, kielijakauma on tasaisempi, mutta isot kielet ovat samassa järjestyksessä (kielivalikoimasta katoavat katalaani, iiri ja bulgaria).

Naisten alkukielivalikoima on sen sijaan huomattavan rajoittuneempi. Viimeisen kahden vuoden aikana puolet anglofooneja, puolet suomea, ranskaa tai japania, eikä muuta. Pitkällä aikavälillä englanninkielinen kirjallisuus on myös selkeän dominoiva, suomi ihan hyvin edustettuna, ja ranskaa, japania, ruotsia, saksaa ja venäjääkin jonkin verran mutta sitten mennään satunnaisiin.
Ja noita lukuja piristää huomattavasti vuoden 2017 Frau, signora & bibi -haaste, jossa tietoisesti etsin luettavaksi naisten kirjoittamia kirjoja, jotka on kirjoitettu jollain muulla kielellä kuin englanniksi, suomeksi, ranskaksi, japaniksi tai ruotsiksi...

Jatkoin tarkastelua, mitä tulee kun yhdistetään lukukieli ja kirjailijan sukupuoli, paljastuuko jotain uutta...
Kuten yllä jo mainitsin, ranskaksi lukemiseni on ollut kovin miesvoittoista, voisi yrittää että ihan noin jyrkästi ei menisi ensi vuonna.
Suomenkielisessä kirjallisuudessa miehiä on noin 60% ja naisia 40%. Englanninkielistä kirjallisuutta luon sekä suomeksi käännettynä että alkukielellä englanniksi, mutta siellä alkukielisissä jakauma onkin kiepsahtanut käänteiseksi, naisia noin 60% ja miehiä 40%.
Käännösjakaumassa ei ole olennaista eroa suomen ja englannin välillä, molemmilla kielillä naiset ovat vajaa 25% (ja kuten mainittu, noita lukuja piristää huomattavasti FSB-haaste, muuten oltaisiin varmaan lähempänä 15%...)

Anglofonisten kirjailijoiden jakauma siis vain vahvistaa sääntöä, että naiskirjailijoita luen ensisijaisesti alkukielillä ja huomattavan vähän käännöksinä. Englanninkielisiä mieskirjailijoita olen lukenut suunnilleen puolet ja puolet alkukielellä ja suomeksi käännettynä, mutta englanninkielisistä naiskirjailijoista n. 80% on luettu alkukielellä ja 20% suomeksi käännettynä...
Ja kun vilkaisin listaa, mitä englanninkielisiä naisia olen lukenut suomeksi, niin sehän oli melkein pelkästään lasten ja nuorten kirjoja. Vuoden 2016 NTK-haasteen kirjoja, L.M. Montgomerya, Diana Wynne Jonesia, Laura Ingalls Wilderia, mutta aikuisten kirjoja vain pieni kourallinen. Samalla viimeisen kahdeksan vuoden aikana intoilemiani englanninkielisiä naiskirjailijoita on usein käännetty onnettoman vähän...
Vaikuttaa siis siltä että mitä naiskirjailijoihin tulee, minun lukumakuni ja käännösmarkkinat eivät kohtaa siinä missä kirjallisuus itsessään voisi kohdata, ja tässä kohtaa lienee syytä etsiä syytä enemmän markkinoilta, mitä käännetään, mitä on tarjolla, miten markkinoidaan...(noista kaikista on ollut juttua tuolla ylempänä olevassa FSB-haasteen linkissä)

Kun yhdistetään lajityyppi ja sukupuoli, proosan, runouden ja lyhytproosan välillä erot eivät ole valtavia: proosassa naisten osuus on hivenen suurempi, runoudessa hivenen pienempi (hivenen yllättäväkin tulos, kun mieleen tulee lukuisia erinomaisia novellistinaisia, olisin luullut että olisivat olleet paremmin edustettuna).
Näytelmissä jakauma sen sijaan on hyvinkin jyrkän miesvoittoinen, ja myönnetään, että kovin helposti ei tule mieleen naisten kirjoittamia näytelmiä, siinä missä jotkut Shakespeare, Molière, Euripides, Ibsen jne tunnetaan kaikkialla...(tässä onkin varmaan yksi pienoinen itselle asetettava lukuhaaste ensi vuodelle, lue joitain naisten kirjoittamia näytelmiä).

Lukukielten ja lajityyppien väliset suhteet näkyvät menevän moneen suuntaan, tuossa samat numerot kahdella tapaa esitettynä. Runoudessa suosin selvästi suomeksi lukemista ja jopa suomalaisia kirjoittajia, siinä missä suomalainen proosa on vähemmällä (ja näytelmät täysin satunnaisia), käännösproosa hallitsee. Englanniksi luetuissa kiinnostava huomio on, että käännöksissä olen suosinut tavallista enemmän lyhytproosaa (ja juu, sitähän on tullut harrastettua, että napsitaan joitain novellikokoelmia kirjailijoilta joista ei ole koskaan kuullutkaan).
Ja kuten jo aiemmin huomioin, olen nyt tykästynyt lukemaan ranskaksi näytelmiä.

Lukutilastot vinkkaavat kyllä joitain kohtia joissa voisi tehdä ryhtiliikkeitä jos haluaa lukea monipuolisesti (ja minähän haluan), mutta aika lailla aion kuitenkin mennä sen mukaan mitä tulee näppärästi tarjolle ja mikä sattuu huvittamaan.

Hyvää lukuvuotta 2020!

Kirsti Ellilä - Lepra

Aloitan disclaimerilla: sain kirjan kirjailijalta, joka on jo pitempiaikainen tuttu, ja olen itsekin ollut mukana somessa pohtimassa joitain kirjan taustatietokysymyksiä kuten että mikä eläin se kloaakkirotta mahtaa olla (taisin veikata tanrekkia). Jos siis väittäisin, että tämä on vuoden paras kirja, niin siihen kannattaisi suhtautua varauksella, siispä en niin tee.

Lepra on historiallinen romaani Oriveden leprasairaalasta 20-luvulla (ja vähän myös 50-luvulla). Diakonissa Matilda saapuu sairaalaan sisarensa pyytämänä ja samantien päätyy paikan johtajattareksi, koska sisar Helmi on sairas: sanovat että se olisi lepraa, että vaikka tauti onkin heikosti tarttuva ja hidas niin ehkä varotoimenpiteet eivät olekaan riittäviä...
Kun lepraan ei ole parannuskeinoa niin sairaalan hoidokit ovat eristyksissä muusta maailmasta käytännössä lopun elämäänsä, hitaasti rappeuttavan ja stigmatisoivan tautinsa kanssa, mutta ihminen haluaa olla ihminen myös laitoksessa, ja sopeutuminen ei ole helppoa.

Valtio huolehti leprasairaalasta, mutta se oli kylmä ja kolkko rakastaja. Se ei ollut kiinnostunut ihmisestä. Mitä leprasairas ajatteli, mitä toivoi, mistä haaveili, valtiolle se oli samantekevää. Valtio maksoi kulut ja oletti, että sairas siitä kiitollisena ymmärsi käyttäytyä siivosti, eikä levittäisi tautia eteenpäin. Valtio ei huolehtinut leprasairaasta tämän itsensä vuoksi, vaan niidne, jotka olivat terveitä ja joiden ei pitänyt joutua tartuntavaaraan ja sairastuessaan lisätä valtion menoja. 
Juho ja Aune eivät halunneet kuulua pelkästään valtiolle.

Huomasin kirjassa tuttuja teemoja kirjailijan edellisistä kirjoista, ja teos tuntui melkein jatkolta Tuntemattomien historialliseen tasoon, jossa sisällissodan jälkeen päädytään Tammisaaren vankileirille, josta tämä kirja alkaa. Mutta teoksen pohdinnat ja teemat ovat alustettuja jo Kaivatut-kirjassa, keskeisinä suuret kysymykset ihmisyydestä ja elämästä.

Ellilän ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kenenkään henkilön teot eivät ole irrallaan muista, niillä on aina vaikutuksensa ympäröiviin ihmisiin ja vastaavasti ympäröivillä ihmisillä on aina osansa yksilön elämässä, näitä vaikutuksia ei aina pysty ennakoimaan, niin hyvässä kuin pahassa, ja vaikka tapahtumahetkellä se olisikin huomaamaton niin seuraukset voivat tulla esiin ajan kanssa. Ihminen ei koskaan elä vain itselleen, mikään teko ei koske vain itseä, egoistinen individualismi ei täällä toteudu.
Mielenkiintoisena piirteenä kaikissa noissa kirjoissa on mukana myös fyysistä sairastusta, jota on kuitenkin vaikea diagnosoida, ja jossa fyysinen oirehdinta tuntuu liittyvän vahvasti henkisiin ja sosiaalisiin ongelmiin, joskus syvälle kätkettyihinkin...ihminen on kokonaisuus jossa tekoja, ajatuksia, nykyisyyttä ja menneisyyttä, henkeä ja ainetta ei voi näppärästi isoloida.

Tässä kirjassa isolaation ongelma nousee keskeiseksi, puhutaan sitten leprasta (sairaus) tai Leprasta (sairaala). Monta kertaa tuodaan esiin että leprapotilas on huomattavasti kalliimpi yhteiskunnalle kuin tavallisen sairaalan potilas, nämä ovat erikoistapauksia, eivät ketä tahansa, mutta nämä pidetään eristyksissä, jopa yhteisön sisällä toisistaan, koska tärkeintä on tartunnan välttäminen...ja Aune, usein huonosti osaansa tyytyvä ja käyttäytyvä suljetaan usein koppiin, eristyksiin kunnes oppii olemaan.
Ja toisaalta, suljetuissa laitoksissa voi myös kukoistaa monenlaiset väärinkäytökset, joilla ei koeta olevan niin väliä kun eihän niitä kukaan näe, tehdään salaa ja kukaan ei saa tietää.

Ja tauti itsessään ei ole mikä tahansa tauti...jos Raamattua alkaa lukea kannesta kanteen niin pian päätyy varsin hyydyttäviin osioihin, Leviticuksen ja Numerin loputtoman tuntuisiin puhtaussääntöihin joissa spitaalistakin puhutaan paljon. Tämä vanhatestamentillinen spitaali ei tosin luultavasti ollut meidän aikamme lepraa vaan jotain muuta ihotautia, tai jopa symbolisempaa, koska Laissa ei vain ihminen vaan myös vaatteet ja talot voivat sairastaa spitaalia. Jos asiaa miettii niin kaikkihan nuo, ihmisen iho, vaatteet ja talot, ovat rajapintoja, joilla erotetaan ja järjestetään maailmaa siihen mikä on sisällä ja siihen mikä on ulkona, ja spitaali on näiden rajojen häiriö, hallitsemattomien siirtymien ja kaaoksen mahdollistaja ja siksi pelottava. Ihon avautuessa pysyville haavoille myös ihmisen integriteetti on uhattuna, ja nämä vaikeat tapaukset sitten eristetään yhteisöstä omaan piiriinsä ja sairausluokitukseen (noiden rajojen ja kategorioiden ja niiden välillä siirtymisen kontrollointi näkyy muutenkin niissä pentateukin puhtaussäännöksissä).

Tavallaan tähän liittyy myös kirjassa keskeisenä oleva diakonissan kutsumus. Luterilaisessa maassa ei tunneta luostarilaitosta, mutta käytännössä diakonissien elämässä oli paljon samoja piirteitä kuin nunnien tai apostolisten sisarten elämässä, erottaudutaan joistain elämän osa-alueista että voitaisiin toivon mukaan toteuttaa paremmin toisia, ja tätäkin kontrolloidaan rajoilla, puvuilla, käyttäytymisellä jne. Ja ennen kaikkea sen kontrollin pitää tulla sisältä, sisäiselle integriteetille ei tee hyvää rajojen hallitsematon rikkominen silloinkaan kun kukaan ei saa tietää...
Joillain tavoin diakonissa Matildan ja leprasairaiden odotettavat elämät muistuttavat toisiaan, molemmat elävät Leprassa, mutta Matildalle se on kuitenkin yhä valinta, potilaille ei.

Yhteisen riippuvuuden ja sosiaalisen vastuun rinnalla kulkee jatkuvasti ajatus yksilön arvokkuudesta, jokaisen ihmiselämän arvokkuudesta, huolimatta olosuhteista tai elämän muodoista, ja nämä liittyvät yhteen: silloinkin kun yksilö itse ei pysty arvokkuuttaan tiedostamaan tai sitä puolustamaan niin muiden on se tehtävä.

Erinomaisen laajalle leviävät kirjan filosofiset ajatukset, mutta Ellilälle ominaisesti mennään kuitenkin tarina edellä ja muu tuodaan sillai salaviisaasti esiin. Minäkertoja on suuren osaa kirjasta piilossa mutta mukana kuitenkin, Matildan ajatuksia seurataan paljon ja muitakin ääniä kuuluu (ja Aunen ääni kirjan loppupuolella oli kyllä vaikuttava). Ihan historiallisten lukuromaanien kannattajille tässä on varmaan liikaa pohdintaa, mutta minulle tässä oli hyvä tasapaino.

Inhimillisesti tarkastellen siinä oli kovin vähän juhlimista, että Aune oli syntynyt maailmaan. Aunen elämään oli mahtunut paljon kärsimystä, eikä parempaa ollut luvassa. Mutta jos hän ei uskonut Aunen elämän kallisarvoisuuteen, niin mitä syytä kenenkään heistä oli siinä tapauksessa jatkaa työtä täällä tai missään.

 Kirjan ovat lukeneet myös mm. Kirsi, Arja, Tuija, SusuPetal, Marjatta...

Amélie Nothomb - Soif

Tämä Amélie Nothombin uutuuskirja on ollut varsin hyvin esillä, niin juttuina lehdissä kuin kirjakaupoissa (ja luissakin kaupoissa, markettienkin hyllyillä kirjailija usein kurkisteli teoksensa kannessa). Olen pari kirjaansa aiemmin lukenut (Nöyrin palvelijanne ja Vaitelias naapuri) ja niistä pitänyt,ja nuo nähdyt lehtijutut myös herättivät kiinnostusta. Kirjan aihehan on nimittäin sen verran kunnainhimoinen että lähtökohtana voi pitää että siinä ei voi varsinaisesti onnistua, mutta millä tavalla epäonnistutaan ja miten kiinnostavasti, se pitää nähdä. 

Nothomb kirjoittaa tässä Jeesuksen kärsimyshistoriaa, useita ristintien etappeja noudattaen, alkaen Pontius Pilatuksen oikeudenkäynnistä ja päätyen hautaan ja vähän eteenpäinkin, ja väliasemissakin on tuttuja, Simon Kyreneläinen ja Veronika on huomioitu...joissain kohdissa muokataan hieman tapahtumasarjaa, esim. oikeudenkäynti ja ristiinnaulitseminen eivät tapahdu samana päivänä vaan välissä ollaan yö vankilassa.

Mutta merkillisen kirjasta tekee kerrontatapa, kertojana itse Jeesus minä-muodossa. Nothombin Jeesus on monella tapaa inhimillinen, fyysisesti kokeva (ehkä voimakkaamminkin kuin kukaan muu) ja tunteva ihminen, ja samalla kuitenkin jumalinen, ihmeitätekevä ja ei ihan kaikkitietävä mutta kykenevä esim. kommentoimaan miten evankelistan tulevat tämän tapahtuman kuvaamaan ja muitakin tulevia. Tällä runsaalla anakronistisuudella tarkoitus ei selvästikään ole tehdä mitään historiallista realismia, vaan meditoida mistä tässä oikein onkaan kyse (ja kirjassa mainitaan evankelista Johanneksen olevan kirjoittajista paras ja siksi myös vähiten uskollinen mitä historiallisesti tapahtui).

Nothomb on maininnut halunneensa kirjoittaa henkilökohtaisen näkemyksen Kristuksesta, miten hän hänet näkee tai miten haluaa hänet nähdä, millainen Kristus on ymmärrettävä kirjailijalle. Tässä mielessä kirjan kansi Nothombin omakuvineen on osuva vaikka se aiheen puolesta onkin merkillinen, ja kirjan sisälläkin peilataan myös tätä aihetta, näkemistä ja tulkintaa...
Runsas evankeliumien kommentointi ja oikaisut liittyvät myös tähän, perustellusti voi huomauttaa että myös evankeliumit ovat tulkintoja jotka heijastavat niitä kirjoittaneiden henkilöiden/yhteisöjen näkemyksiä, ymmärrystä ja toiveitakin, katseen kohde ei voi päättää miten häntä katsotaan mutta samalla kohteessa pysyy myös omat salaisuutensa jota muut katsojat eivät voi ikinä tavoittaa...kuten sanoin, kirja voi vain epäonnistua mutta samalla se vaikuttaa myös hyväksyvän oman epäonnistumisensa ja antaa sen itselleen anteeksi.
(Tässä mielessä tämän kirjan lukeminen limittyi sopivasti viime aikojen opiskelujuttuihin joissa käydään läpi Raamatun ja erityisesti Uuden testamentin eksegetiikkaa ja toisaalta ilmoituskäsitystä Dei Verbumissa ja muualla, kuinka Sana on inkarnoitunut sekä inhimillisenä lihana että inhimillisenä kielenä, sen puutteineen ja rajoituksineen...) 

Nothomb-passion Kristus on meidän aikamme Kristus, sellainen joka on sovitettu meidän aikaamme ja ymmärrykseemme. Se on vahvuus mutta se on myös heikkous, koska meidän aikamme on muutenkin jo täynnä meidän aikaamme, ja tämä Kristus ei tarjoa sille vaihtoehtoa tai ikuisuuden näkökulmaa. Voimakkaaseen henkilökohtaisuuteen sisältyy rukous "tapahtukoon minun tahtoni eikä Sinun".
Mutta samalla kirjan nimeen asti on nostettu jano, tyydyttämättömänä kultivoitavana läsnäolona, itseriittoisuuden kieltämisenä, ja se nostetaan rakkauden rinnalle peruskäsitykseksi (ja ehkä helpommin ymmärrettäväksi).

Aiemmissa lukemissani Nothombin kirjoissa on jo ollut siirtymiä mystiikan suuntaan, tässä ne ovat ymmärrettävästi enemmän keskiössä. Musta huumori välähtelee (alun oikeudenkäynti on herkullisen hauska, kun lukuisat henkilöt tulevat todistamaan kuinka Jeesuksen tekemät ihmeet ovat pilanneet heidän elämänsä).
Viileä fyysisyys on myös aiemmista kirjoista tuttua ja arvostamaani, ja toisaalta kirjan loppupuolella fyysisyyden karistessa pois myös kirja menettää otettaan, haipuu yleisemmäksi ja epämääräisemmäksi, ja tällä tasolla Nothombin Jeesus ei minua vakuuta. Mutta vaikkei Nothombin Jeesus niin vakuutakaan niin Nothomb itse kyllä siinä määrin että kirja oli lukemisen arvoinen: paremmin epäonnistuu kuin moni muu.

Jean Giraudoux - La guerre de Troie n'aura pas lieu

Olen aiemminkin pitänyt näytelmien lukemisesta (enemmän kuin varsinaisesta teatterista), koska niiden dialogivetoisuus ja runsas painotus henkilösuhteiden kuvaukseen puheen ja toiminnan kautta vetoaa minuun, mutta ranskaksi (tai varmaan muillakin vierailla kielillä joiden osaaminen on vielä jossain funktionaalisen ja sujuvan välimaastossa) mukaan tulee vielä etu, että dialogin lukeminen on helpompaa koska sitä kieltä on erityisesti opetellut, laajat kuvaukset yms. ovat yhä työläämpiä ja vaikeampia ymmärtää.

Niinpä viime aikojen fiktiolukemisessa näytelmiä on tullut luettua vielä tavallista enemmän. Ne suuret klassikot tyyliin Molière ja Racine ovat vielä jääneet hamaan tulevaisuuteen, enemmän olen lukenut 1900-lukulaisia (joista moni taitaa Suomessa kuitenkin olla aika tuntematon) tyyliin Jean Anouilh, Julien Gracq, Eugene Ionesco, Jules Romains, Marcel Pagnol tai tämä Jean Giraudoux, jonka huomattavimpia teoksia on tämä La guerre de Troie n'aura pas lieu (Troijan sotaa ei tule).

Tapahtumapaikkana siis Homeroksesta tuttu Troija, jonne kaunis Helena on jo kaapattu mutta kreikkalaiset joukot rajoittuvat vielä yksittäisiin neuvottelijoihin. Prinssi Hektor on jo kyllästynyt sotiin, ja kun vaimonsa Andromache odottaa lasta niin aletaan puuhata sitä rauhaa...ja kun asiasta puhutaan niin sillehän ei ole mitään estettä, Parisin ja Helenan rakkaus on jo mennyt ohi joten hoidetaan nämä neuvottelut, Helena laivaan ja kättä päälle; kun kaikkien osapuolten neuvotteluissa kukaan ei tietenkään halua sotaa, niin silloinhan on täysin järkevää että mitään Troijan ja kreikkalaisten välistä sotaa ei tule, eikös vaan?
Mutta kun asioita keskustellaan yhden ja toisen henkilön kanssa niin Hektor huomaa että vaikka jokaisessa keskustelussa Hektorin kanta olisikin voittoisa, varsinainen tavoite tuntuu karkaavan koko ajan kauemmaksi...

ANDROMAQUE: Pourquoi la guerre aurait-elle lieu? Pâris ne tient plus à Hélène. Hélène ne tient plus à Pâris.
CASSANDRE: Il s'agit bien d'eux!
ANDROMAQUE: Il s'agit de quoi?
CASSANDRE: Pâris ne tient plus à Hélène! Hélène ne tient plus à Pâris! Tu as vu le destin s'intéresser à des phrases négatives?
ANDROMAQUE: Je ne sais pas ce qu'est le destin.
CASSANDRE: Je vais te le dire. C'est simplement la forme accélérée du temps. C'est épouvantable.

(Kohtaloa ei kiinnosta kielteiset lauseet.)

Varsin synkeä, mustan huumorin värittämä näytelmä siis kun lopputulos on ilmeinen, sodan portit on helppo avata mutta vaikea sulkea. Ensiesitys oli vuonna 1935 joten vaikka Giraudoux kirjoittaakin Troijasta, puhe on kuitenkin ensimmäiseen maailmansotaan johtaneesta politiikasta, ja jo ilmassa olevasta toisen uhasta, ja, no, ei tämä vieraalta tunnu nytkään.

----------------------------------

Noin pienemmässä konfliktimittakaavassa, kun olen sekalaisia nettikohuja, someraivoja yms. seurannut niin pohdin mitä tässäkin teoksessa sivutaan, kuinka joukon toimet voivat olla joskus niin erilaiset kuin joukon yksittäisten jäsenten ajatukset ja reaktiot antaisivat ymmärtää, jotkut kohut kehittyvät tavoilla, joista on kovin vaikea uskoa että kovin moni tai kukaan yksittäinen henkilö olisi sitä toivonut.
Mieleen tuli, että ehkäpä keinoäly ei olekaan välttämättä sellainen tietokoneohjelma jonka joku koodari koodaa, vaan jotain joka voi muodostua spontaanisti, ihmisistä muodostuva kone jonka toiminta ja ajattelu eroaa kenenkään osasensa ajatuksista (ja näin scifidystopioiden mukaisesti se ei ole ihmisten kontrollissa vaan päinvastoin tämä vieras äly voi kontrolloida ihmisiä ja yhteiskuntaa).

Tai sinänsähän tämä ei olisi uusi juttu, vaan jotain jota voi ilmetä missä tahansa joukossa ja vaikuttaa mm. demokraattisessa päätöstenteossa (hei vaan, vanha tuttu Alexis de Tocqueville), mutta somen noosfääriverkostoissa tämä tulee usein vielä selkeämmin esiin.
Ja vastaavasti toisissa yhteisökäsityksissa suorastaan oletetaan, että yhteisössä on mukana tietoinen elementti joka tekee siitä enemmän kuin osiensa summan, kuinka kristillinen kirkko ei ole vain inhimillinen yhteisö vaan myös Pyhän Hengen ohjaama Kristuksen mystinen ruumis (mutta tätä ohjausta ei nähdä dystopiana).

Laura Ingalls Wilder - Little House on the Prairie (Pieni talo preerialla)

Muutama vuosi sitten luin Ingallsin Lauran kirjasarjan ensimmäisen osan Pieni talo suuressa metsässä, ja tarkoitus on ollut lukea ainakin tämä nimekkäin seuraava osa...ja kun se nyt sattui olemaan lähikirjastossa tarjolla VO:na (version originale), niin luetaas nyt.

Ja, no, kun hatarat mielikuvat liittyvät siihen tv-sarjaan niin vaikka tässä oli aika lailla samaa kuin edellisessäkin niin tämä kuitenkin erosi huomattavasti siitä mitä odotin...Ingallsin perhe jättää Wisconsinin metsät kun siellä alkaa olla ihan liikaa ihmisiä ja siirtyy lännemmäksi preerialle jossa asutus on harvaa (joitain naapureita kohdataan, lähimpään kaupunkiin sen sijaan on nelisenkymmentä mailia, perheen isä käy siellä kirjan aikana pari kertaa). Eli sosiaalisesti suljetussa piirissä ollaan yhä, laajemmat ja säännöllisemmät ihmiskontaktit odottavat ilmeisesti vasta sarjan seuraavassa osassa.

Pääpaino on siis taas sellaisessa kansantieteellisessä kuvauksessa miten erämaata asutetaan, rakennetaan taloa, kaivetaan kaivoa jne. Kerronta on pienen lapsen tyylistä, hyvin toteavaa joka antaa kirjalle oman sävynsä, asioita ei kovin paljon arvoteta tai niiden kanssa jossitella että voisiko joku olla paremmin toisin: kun esim. puhutaan hevosvarkaista niin niiden olemassaolo hyväksytään sellaisenaan, ja se pitää ottaa huomioon.
Tällä seudulla asustaa myös runsaasti intiaaneja, ja näiden kanssa kontaktit ovat, no, hankalia, ja ihan tapahtumien tasolla ja toisaalta kun nykyhetken lukijana sitä mitä luki peilaili siihen mitä muuten tiesi pohjois-Amerikan asuttamisesta ja intiaaneista, ja kun vähän niinkuin jo tiesi että suurista toiveista huolimatta perhe ei tule tässä pienessä talossa pysymään, yleinen tunnelma kirjassa oli hämmentävän painostava, ei ollenkaan sellainen mitä tuon kirjan kansi tai ne tv-sarjamielikuvat antoivat odottaa...

Lukukokemusta siis saattoi pitää hämmentävänä, enkä ole varma onko se hyvä vai huono asia.
Mutjoo, olisin kaivannut ennemmin sitä tv-sarjan pikkukaupunkitouhua (ja sitä ilmeisesti tarjoaa jotkut sarjan myöhemmät osat, samoin kuin tuossa männävuonna lukemani toinen keskilänsiklassikko, Willa Catherin My Antonia).

Niin, ja kaikkihan tietävät että Maija Vilkkumaan olisi kuulunut oikeasti laulaa Ingallsin Marysta, joka oli se ärsyttävän kiltti ja aina tottelevainen tyttö, toisin kuin pikkusisarensa (joka, myönnetään, oli myös lopulta aika kiltti).

Maurice Leblanc - L'aiguille creuse (Ontto neula)

Mestarivaras Arsène Lupin on toki nimenä tuttu mutta en ole näitä Maurice Leblancin kirjoja aiemmin lukenut. Tämä romaani oli mainittu sarjan suosituimpana ja suomeksi on tämäkin ilmestynyt parinakin käännöksenä, mutta kun sopivasti tuli vastaan alkukielellä niin pitihän lukea.

Tarina alkaa oudosta murtovarkausyrityksestä ja päätyy selvittämään Onton Neulan, mikä se sitten onkaan, salaisuuksia, jotka ulottuvat ancien régimeen ja Julius Caesariin asti, taustahahmona liikkuu Lupin ja ensisijaisesti seuraamme nuoren nerokkaan lyseolaisen Isidore Beautreletin yrityksiä selvittää mitä Lupin puuhaa (mainittakoon sivuhahmona myös Herlock Sholmes).
Ja, no, tämä on sellaista aika vanhanaikaista seikkailullista pulp-jännäriä, jossa näkyy julkaisumuoto lehdessä jatkosarjana, eli tarina etenee kovin episodimaisesti, meno ei varsinaisesti realismilla vakuuta, ja toisaalta moni ansiokkaampi pulppi toimii tolkutomuudesta huolimatta tunnelmallaan, mutta en tässä nyt oikein saanut siitäkään kiinni. Enemmän olisi kiinnostanut seurata ihan suoraan niitä Lupinin tekemisiä subjektina eikä vain taustalla (ehkä sarjan muissa osissa olisi enemmän tätä?)

Nyt tämä jäi "tulipahan luettua"-kategoriaan, joskin lukiessa mietin kuinka Iso-Britanniassa dekkarigenre meni Holmesin viitoittamilla poluilla lain paremmalla puolella, kun taas Ranskassa Lupinin seuraksi samoihin aikoihin tuli Fantômas ja leffasarja Les Vampires, pitäisikö tästä vetää jotain johtopäätöksiä (ja myöhemminkin ranskalaisessa polarissa, niin leffoina kuin kirjoina, on kyllä kunnostauduttu nimenomaan rikollisten kuvauksessa).   

Rabindranath Tagore - The Home and the World (Koti ja maailma)

Noin sadan vuoden takainen intialainen nobelistikirjailija Rabindranath Tagore tunnetaan nykyään pääasiassa runoilijana, ja aikalaiset myös esseistinä, mutta tuotannossa löytyy myös proosafiktiota kuten tämä poliittinen romaani The Home and the World (joka on näköjään tullut myös suomeksi ennen sotia, nimellä Koti ja maailma).

Anita Desain mainion esipuheen mukaan tämä tosin sai aikamoiset murska-arvostelut ilmestyessään, niin muodon kuin sisällönkin puolesta. Ja lukiessa kyllä huomaa että Tagore ei ihan vakuuta tarinankertojana, intressit ovat muualla.
Tämä on leimallisesti poliittinen romaani, jossa henkilöt ovat enemmän tyyppejä tai allegorioita kuin eläviä henkilöitä, kieli on korkean reettorista (tästä Desai tosin mainitsee että hyvin retorinen puhetyyli on bengalille ominaista, joten vaikka alkuteksti olisikin ihan luonnollista, se kääntyy helposti jäykän mahtipontiseksi...) ja vaikka kolmiodraamaa väännetäänkin niin kiinnostus on kuitenkin intialaisen nationalismin nousussa ja poliittisessa heräämisessä.
Vähän kuin jos Tolstoin Anna Kareninassa ei vain Levin vaan myös Anna ja Vronski osoittaisivat suurta kiinnostusta maanviljelystä ja yhteiskunnallisia kysymyksiä kohtaan.

Tagore myös rytmittää tapahtumia ja kerrontaa varsin oudosti, monet potentiaalisesti dramaattiset tapahtumat sivuutetaan melkein ohimennen, ja kerronta tosiaan painottuu yhteiskunnallisiin keskusteluihin, kuin oltaisiin antiikin Kreikan draamassa, jossa kaikki toiminta tapahtuu lavan ulkopuolella ja lavalla vain puhutaan siitä mitä tapahtuu.
Jos siis romaani-ihanteena on Tolstoi, Dickens, Balzac ja muut niin tämä ei kieltämättä ole kerronnaltaan kauhean hyvä romaani, mutta nykylukija lienee tottuneempi erilaisiin tyyleihin, lähmpänä tämä on modernia romaania.

Tagore oli ollut aktiivinen toimija Bengalin ja laajemmin Intian kansallisessa heräämisessä brittihallintoa vastaan, mutta oli myös kasvanut epäluuloisemmaksi, pettyneemmäksi ja kyynisemmäksi aatteellisuutta kohtaan, ja tätä sitten käsitellään kirjassa, ja tämä sitten herätti närkästystä ja syytöksia brittihallinnon myötäilystä niin Intiassa kuin Iso-Britannian tiedostavammissa piireissä...mutta taas kerran, nykyajasta katsottuna tähän suhtautuu myötämielisemmin, voi huomata kehityskulkuja jotka ovat leimanneet maailmankolkan politiikkaa myöhemminkin eivätkä ne ole tuntemattomia eri muodoissa muuallakaan...

Niin, tarinaan. Tämä on kolmiodraama jonka kaikki kolme osapuolet vaihtelevat minä-kertojina. Nuori intialaisvaimo Bimala rakastaa ja kunnioittaa suuresti miestään Nikhiliä, joka tukee kansallista liikettä mutta hyvin maltillisesti ja järkiperäisesti ja haluamatta ajaa pakottamalla mitään poliittista ohjelmaa (ja Nikhil toivoo myös että Bimala olisi aktiivisempi myös maailmassa eikä rajoittuisi tiukasti kotielämään vaikka se onkin vaimon perinteinen paikka, mutta ei halua pakottaa vaimoaankaan). Nikhilin tuttavapiirissä on kuitenkin nuori radikaali Sandip, joka agitoi innokkaasti ja ilmeisen tehokkaasti, mutta myös häikäilemättömästi, väkivaltaa ja rikollisia keinojakaan ei kaihdeta ja lopulta periaatteetkin voivat tilanteen mukaan muuttua kun siltä tuntuu, mutta Sandipin intomielisyys tarttuu myös Bimalaan...

What I really feel is this, that those who cannot find food for their enthusiasm in a knowledge of their country as it actually is, or those who cannot love men just because they are men - who needs must shout and deify their country in order to keep up their excitement - these love excitement more than their country. 

Keskeisenä poliittisena kysymyksenä on kansallinen teollisuus: kun Iso-Britanniasta tuodaan halvalla kankaita, saippuioita, tulitikkuja jne niin niitä ei kannata tehdä Intiassa, jos ei tietoisesti suosita paikallista. Ongelma on vain, että kun paikallisesti tuotetut tuotteet ovat kalliimpia ja huonompilaatuisia, niin niiden tukeminen on käytännössä mahdollista vain varakkaammille, ja se jää helposti eräänlaiseksi elitistiseksi puuhasteluksi, ja köyhemmille ne eivät ole mielekäs vaihtoehto. Niin Nikhil kuin Sandip kannattavat kansallista teollistoimintaa, mutta Nikhil suosii vapaaehtoisuutta, Sandip taas voimakkaampia boikotteja, tuontitavaroiden kieltämistä markkinoilta yms. Mikä luonnollisesti aiheuttaa jännitteitä, vielä kun alueella varakkaammat ovat pääosin hinduja ja köyhemmät kuluttajat samoin kuin vähittäismyyjät suurelta osin muslimeja...

Tagore vaikutti peilaavan itseään varsin paljon Nikhiliin, ja Sandip kuvataan varsin negatiivisesti häikäilemättömäna opportunistina, jolle poliittiset ja moraaliset periaatteet ovat korkeintaan hidaste joista voidaan joustaa kun siltä tuntuu ja lopulta kauniidne puheiden takana on oman edun ajaminen...mutta toisaalta Nikhil kuvataan varsin kylmänä kalana, jonka periaatteista on kysyttävä johtaisivatko ne lopulta mihinkään, jäisikö pienimuotoinen puuhastelu pienimuotoiseksi puuhasteluksi, joka ei kykene muuttamaan taloudellisen epäoikeudenmukaisuuden perustaa. Ja Bimala, niin, poliitisesti heräävä sielu joka etsii tietä näiden kahden välillä (lukiessa tätä kolmiodraamaa mietin että onkohan Tagore lukenut Lawrencen Lady Chatterleyn rakastajaa, kun kirjassa mainitaan myös uudet englantilaiset romaanit jotka käsittelevät seksiongelmia ja joita kaikki fiksut ja modernit ihmiset lukevat, siis Sandipin mukaan, mutta se onkin näköjään kirjoitettu vasta tämän jälkeen. En sitten tiennyt mistä kirjoista Sandip puhuu).

For myself there was no longer good or bad - only death, beautiful, alluring death. But to hear this stripling calmly talk of murdering an inoffensive old man as the right thing to do, made me shudder all over. The more clearly I saw that there was no sin in his heart, the more horrible appeared to me the sin of his words. I seemed to see the sin of the parents visited on the innocent child.

Vaikka Tagoren kantaa onkin näkyvissä, ei teoksen politiikka siis ole mustavalkoista, ja kysymyksissä on ajattomuutta.
Lukiessa ajatukset vaelsivat mm. evankeliumien tapaan kuvata fariseuksia tekopyhinä hurskastelijoina jotka kehittelevät monimutkaisia säännöstöjä joita voivat eliittiasemaisina itse noudattaa...tai moniin moderneihin aatteisiin joissa oikeanlaisten kulutustavaroiden ostaminen on keskeinen kysymys. Milloin kyse on oikeasta aatteellisuudesta ja milloin elitistisestä puuhastelusta, kuinka hyvin otetaan huomioon taloudellisen epäoikeudenmukaisuuden vaikutukset (mikä ei sisällä vain rahaa, huomioon on otettava myös se aika ja energia joka kuluu oikeanlaisia tuotteita etsiessä ja niiden taustatietoja tarkastaessa ja jota kaikilla ei ole yhtä paljon) ja toisaalta saavutetaanko laissez-faire-täysin-vapaaehtoisesti-linjalla mitään muutoksia.
Niin, ja nationalismiin, niin viimeisten sadan vuoden hindunationalismiin kuin muuallakiin esiintyviin muotoihin...

Erinomaisen paljon ajatuksia herättävä kirja siis (josta muitakin näkökulmia voisi nostaa esiin kuin tuon taloudellisen oikeudenmukaisuuden), joskin vaatinee tiettyä myötämielisyyttä allegorista ja hieman esseististä tyyliä kohtaan (ja aiemmin lukemani poliittinen kaunokirjallisuus esim. sosialistimaista on kyllä hyvin kouluttanut tähän tyyliin).

Voima-lehden artikkelissa sivutaan myös tätä kirjaa.

Uusi alku

Aikaisempi kirjablogini Hyönteisdokumentti hiljeni yli vuosi sitten koska elämä, mutta kun kiinnostus kirjallisuuteen säilyy vahvana ja kirjallisuushan on niin tärkeä asia ettei siitä puhumista voi jättää vain ammattilaisten käsiin, niin nyt tauon jälkeen on aika aloittaa uudestaan.
Mutta kun uudella nimellä kirjoitetaan, niin selvyyden vuoksi päätin myös siirtyä uuteen blogiin.

Linja pysynee kuitenkin aika lailla samana, luen kirjoja ja kirjoitan mitä niistä löysin, painopiste on yhä kaunokirjallisuudessa, lukumaku ei ole ihan radikaalisti muuttunut, ja satunnaista harhailua saatetaan harrastaa myös muille kulttuurialueille, miten sattuu kiinnostamaan, ja varmaankin tulen linkkailemaan Hyönteisdokumentin teksteihin kun luen samojen kirjailijoiden teoksia tms.

Joitain muutoksia voin sentään jo ennustaa. Luku- ja bloggaustahti lienee hitaampi ja satunnaisempi, kun opintojen puitteissa pitää tietysti lukea kaikenlaista muutakin kuin kivaa fiktiota, enkä ole aikeissa blogata opiskeluja varten luettavista materiaaleista (no, ehkä joskus jotain, saa nähdä).
Kun Ranskassa nyt asun niin ranskalainen kirjallisuus tulee olemaan entistä enemmän esillä, ja täällä saatavilla oleva englanninkielinen kirjlalisuus taas tapaa olla brittejä ja pohjoisamerikkalaisia, joten ekskursiot muille kielialueille jäänevät vähäisemmiksi (mutta kyllä niitäkin tulee, ja suomalaistakin kirjallisuutta varmaan). Ja valikoiman ja lukukielten johdosta varmaan muitakin uusia painotuksia lukemisessa tulee, niistä sitten lisää kun ne näkyviin tulevat.

Kommentointi on yhä tervetullutta.

Ja kymmenen pistettä ja papukaijamerkki, jos tunnistaa ilman hakukoneita mistä blogin nimi tulee.