Mestarivaras Arsène Lupin on toki nimenä tuttu mutta en ole näitä Maurice Leblancin kirjoja aiemmin lukenut. Tämä romaani oli mainittu sarjan suosituimpana ja suomeksi on tämäkin ilmestynyt parinakin käännöksenä, mutta kun sopivasti tuli vastaan alkukielellä niin pitihän lukea.
Tarina alkaa oudosta murtovarkausyrityksestä ja päätyy selvittämään Onton Neulan, mikä se sitten onkaan, salaisuuksia, jotka ulottuvat ancien régimeen ja Julius Caesariin asti, taustahahmona liikkuu Lupin ja ensisijaisesti seuraamme nuoren nerokkaan lyseolaisen Isidore Beautreletin yrityksiä selvittää mitä Lupin puuhaa (mainittakoon sivuhahmona myös Herlock Sholmes).
Ja, no, tämä on sellaista aika vanhanaikaista seikkailullista pulp-jännäriä, jossa näkyy julkaisumuoto lehdessä jatkosarjana, eli tarina etenee kovin episodimaisesti, meno ei varsinaisesti realismilla vakuuta, ja toisaalta moni ansiokkaampi pulppi toimii tolkutomuudesta huolimatta tunnelmallaan, mutta en tässä nyt oikein saanut siitäkään kiinni. Enemmän olisi kiinnostanut seurata ihan suoraan niitä Lupinin tekemisiä subjektina eikä vain taustalla (ehkä sarjan muissa osissa olisi enemmän tätä?)
Nyt tämä jäi "tulipahan luettua"-kategoriaan, joskin lukiessa mietin kuinka Iso-Britanniassa dekkarigenre meni Holmesin viitoittamilla poluilla lain paremmalla puolella, kun taas Ranskassa Lupinin seuraksi samoihin aikoihin tuli Fantômas ja leffasarja Les Vampires, pitäisikö tästä vetää jotain johtopäätöksiä (ja myöhemminkin ranskalaisessa polarissa, niin leffoina kuin kirjoina, on kyllä kunnostauduttu nimenomaan rikollisten kuvauksessa).
Herrasmiesvaras Arsene Lupin tuli televisiosta lapsuudessani. Oli kai jonkinlainen antisankari, en ainakaan muista tarkkaan, oliko hän konna vai sankari.
VastaaPoistaEhkä dekkarikirjallisuuden (ja elokuvan) historia on hieman monimutkaisempi ja vaikeampikin hahmottaa. George Orwell kirjoitti vuonna 1944 kuuluisan esseensä Raffles and Miss Blandish, missä tarkasteli jännärien rikolliskuvan muuttumista 1900-luvun alusta toisen maailmansodan syttymisen aikoihin. Tuo Raffleshan on englantilaisen E.W. Hornungin herramiesvaras. Orwell sanoo, että hän olisi kirjoituksessaan voinut yhtä hyvin ottaa esimerkiksi Arsene Lupinin. Blandesh-juttuhan on puolestaan englantilaisesta James Hadley Chaselta, joka kirjoitti amerikkalaisisa rikollista, järjestäytyneestä rikollisuudesta.
VastaaPoistaOrwellin esseen idea oli kuvata miten rikoskirjallisuus muuttui yhteiskunnan muuttuessa, rikollinenkin järjestäytyi. Orwell rinnasti muutoksen fasismin kehittymiseen. Poliisi ja rikollinen (järjestönä) käyttivät samanlaista väkivalta-apparaattia, mutta poliisien organisaatio oli vain vahvempi, ei moraalisesti sen parempi kuin rikollisillakaan (siis rinnastus fasismiin).
Tarkoitan vain että alkuvaiheessa dekkareissa ei niinkään kuvattu murhia vaan muunlaisia rikoksia (myös Holmes-jutuissa).
Ja eikö ranskalainen rikoselokuva nimenomaan ottanut vaikutteita amerikkalaisesta elokuvasta ja käytti paljon myös amerikkalaisia "pulpkirjoja" käsikirjoituksiensa lähteenä? Tiettyä amerikkalaista, aika paljon rikoksen näkökulmaan perustuvaa elokuvaa alettiin nimittää film noiriksi nimenomaan ranskalaisten kriitikoiden ansiosta, eikö vaan?
Lupinin asema konnana tai sankarina onkin hieman epämääräinen, taitaa olla molempia :)
VastaaPoistaHistoriahan tosiaan kehittyy moneen suuntaan, Rafflesin seikkailuja (jotka nekin saivat inspiraationsa Holmesista ja edelsivät Lupinia) olen lukenutkin ja vanhan blogin puolelta löytyy postaus, ja amerikkalaisten vaikutus tuli kyllä vahvasti mukaan viimeistään sotien jälkeen, ja jotain Jean-Patrick Manchettea ( https://hdcanis.blogspot.com/search/label/Jean-Patrick%20Manchette ) tai Melvillen leffoja ei voi ajatellakaan ilman amerikkalaista hardboiledia.
Mutta mieleen tuli että oliko kyse myös otollisesta maaperästä, Raffles taisi jäädä kanaalin toisella puolella vähän poikkeukseksi tai kriositeetiksi kun taas Ranskassa näistä tuli buumi jo luultavasti ennen kuin amerikkalaiset alkoivat genressä vaikuttaa...ja onko tämä ehkä sitten altistanut huomioimaan ja arvioimaan paremmin vaikkapa noiria.
Tässä moraalisuus on vähän epämääräistä, keskeisempi painotus on juuri suunnilleen tasavertaisten älyjen mittelössä ilman kummempia moraalisia etuja (ja toisaalta historialliset viittaukset suorastaan tuovat esiin Lupinin aseman Kansallisen Tradition oikeana perillisenä koska tämä on _osannut_ sen aseman ottaa itselleen).
Monenlaiset rikokset tosiaan kukoistavat, ehkä se oli lopulta Christie joka toi murhan siksi ainoaksi oikeaksi dekkaririkokseksi...ja näissä vanhemmissa teoksissa on joskus hieman huvittavaakin katsella keskinäistä nokittelua josta näkee että modernimpi jännäri ratkaisisi tuon ongelman sillä että toinen ihan vaan tappaa toisen, miksi ei tässä tehdä niin...
Tästähän pääsisi vähän "otsikon" ohi ihmettelemään, miksi nykydekkari ja nimenomaan pohjoismainen dekkari keskittyy niin voimakkaasti ihmisen pahuuteen, ts. kuvataan väkivaltaa jolla usein ainoana selittäjänä on yksilön "pahuus". Yleensähän dekkareissa, anglosaksisissa varsinkin, rikos (murha) tehdään hyötymistarkoituksessa, ei itsetarkoituksessa. Nordic noir on siis kummallinen käänne genren evoluutiossa, eikä välttämättä "hyvään" suuntaan.
VastaaPoistaMuistaakseni tuossa Orwellin esseessä sanotaan/väitetään että dekkarit raaistuivat ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Siihen asti kertomusten rikokset olivat enimmäkseen varkauksia yms.
Olen monta kertaa ihmetellyt, miksi nykydekkarissa melkein aina tehdään murha/murhia. Kuitenkin nykyaikana talous on niin merkittävässä roolissa ihmisten elämässä, että luulisi kirjailijoita kiinnostavan talouteen liittyvä rikollisuus. Mutta ehkä kuolema johtaa väkevämmin ajattelemaan ja pohtimaan ihmisen suhdetta... kaikkeen.
Kyllä dekkarihistoriassa riittää pohdittavaa...
VastaaPoistaPerinteisessä arvoitusdekkarissahan on tosiaan linjana että tekoja ei selitetä millään "pahuudella" tai koska tekijä nyt vaan oli hullu (tätäkin sääntöä Christie tietysti rikkoi ainakin kerran), teoilla oli aina logiikka vaikka se olisikin joskus vähän vinksahtanut...mutta ehkä tällainen rationalismi on sitten vanhanaikaista, en tiedä (mutten myöskään lue nordic noiria ja joitain muitakin kirjailijoita olen päättänyt sivuuttaa koska "pahuus" on tylsä argumentti itsessään).
Noissa lukemissani myöhemmissä ranskalaisissa (Manchette, Boileau-Narcejac...) on kanssa rationaalinen linja, joskin mukana on sitä eksistentialistista otetta mitä amerikkalaisessakin perinteessä mutta tietoisempana ja korostuneempana, periaattessa kaikki osapuolet toimivat ihan järkevästi mutta kaaosteorian linjoilla seuraukset eivät ole aina samassa mitassa kuin teot, satunnainen "väärässä paikassa väärään aikaan" voi eskaloida odottamattoman tapahtumaketjun johon vain joudutaan.
Maailmansota varmastikin toi sellaisen määrän ylimääräistä raakuutta kokemuksiin että fiktiotkin reagoivat. Toisaalta juuri Christien kohdalla muistelen kommentoidun että murhasta tuli ykkösrikos koska Iso-Britanniassa oli käytössä kuolemantuomio, jolloin kaikin puolin pelataan upporikasta ja rutiköyhää, jos murhaaja jää kiinni niin pääsee itse hengestään, ja kuolemantuomion poistuminen vähensi tuota jännitettä, mutta on sitten jättänyt kuitenkin murhan perusrikokseksi, jonka yhteydessä voi sitten olla laajemmin jotain taloudellisia tms. vaikutteita. Mutta ehkä kuolema konkretisoi sitten jotain filosofisia ulottuvuuksia...