Amélie Nothomb - Soif

Tämä Amélie Nothombin uutuuskirja on ollut varsin hyvin esillä, niin juttuina lehdissä kuin kirjakaupoissa (ja luissakin kaupoissa, markettienkin hyllyillä kirjailija usein kurkisteli teoksensa kannessa). Olen pari kirjaansa aiemmin lukenut (Nöyrin palvelijanne ja Vaitelias naapuri) ja niistä pitänyt,ja nuo nähdyt lehtijutut myös herättivät kiinnostusta. Kirjan aihehan on nimittäin sen verran kunnainhimoinen että lähtökohtana voi pitää että siinä ei voi varsinaisesti onnistua, mutta millä tavalla epäonnistutaan ja miten kiinnostavasti, se pitää nähdä. 

Nothomb kirjoittaa tässä Jeesuksen kärsimyshistoriaa, useita ristintien etappeja noudattaen, alkaen Pontius Pilatuksen oikeudenkäynnistä ja päätyen hautaan ja vähän eteenpäinkin, ja väliasemissakin on tuttuja, Simon Kyreneläinen ja Veronika on huomioitu...joissain kohdissa muokataan hieman tapahtumasarjaa, esim. oikeudenkäynti ja ristiinnaulitseminen eivät tapahdu samana päivänä vaan välissä ollaan yö vankilassa.

Mutta merkillisen kirjasta tekee kerrontatapa, kertojana itse Jeesus minä-muodossa. Nothombin Jeesus on monella tapaa inhimillinen, fyysisesti kokeva (ehkä voimakkaamminkin kuin kukaan muu) ja tunteva ihminen, ja samalla kuitenkin jumalinen, ihmeitätekevä ja ei ihan kaikkitietävä mutta kykenevä esim. kommentoimaan miten evankelistan tulevat tämän tapahtuman kuvaamaan ja muitakin tulevia. Tällä runsaalla anakronistisuudella tarkoitus ei selvästikään ole tehdä mitään historiallista realismia, vaan meditoida mistä tässä oikein onkaan kyse (ja kirjassa mainitaan evankelista Johanneksen olevan kirjoittajista paras ja siksi myös vähiten uskollinen mitä historiallisesti tapahtui).

Nothomb on maininnut halunneensa kirjoittaa henkilökohtaisen näkemyksen Kristuksesta, miten hän hänet näkee tai miten haluaa hänet nähdä, millainen Kristus on ymmärrettävä kirjailijalle. Tässä mielessä kirjan kansi Nothombin omakuvineen on osuva vaikka se aiheen puolesta onkin merkillinen, ja kirjan sisälläkin peilataan myös tätä aihetta, näkemistä ja tulkintaa...
Runsas evankeliumien kommentointi ja oikaisut liittyvät myös tähän, perustellusti voi huomauttaa että myös evankeliumit ovat tulkintoja jotka heijastavat niitä kirjoittaneiden henkilöiden/yhteisöjen näkemyksiä, ymmärrystä ja toiveitakin, katseen kohde ei voi päättää miten häntä katsotaan mutta samalla kohteessa pysyy myös omat salaisuutensa jota muut katsojat eivät voi ikinä tavoittaa...kuten sanoin, kirja voi vain epäonnistua mutta samalla se vaikuttaa myös hyväksyvän oman epäonnistumisensa ja antaa sen itselleen anteeksi.
(Tässä mielessä tämän kirjan lukeminen limittyi sopivasti viime aikojen opiskelujuttuihin joissa käydään läpi Raamatun ja erityisesti Uuden testamentin eksegetiikkaa ja toisaalta ilmoituskäsitystä Dei Verbumissa ja muualla, kuinka Sana on inkarnoitunut sekä inhimillisenä lihana että inhimillisenä kielenä, sen puutteineen ja rajoituksineen...) 

Nothomb-passion Kristus on meidän aikamme Kristus, sellainen joka on sovitettu meidän aikaamme ja ymmärrykseemme. Se on vahvuus mutta se on myös heikkous, koska meidän aikamme on muutenkin jo täynnä meidän aikaamme, ja tämä Kristus ei tarjoa sille vaihtoehtoa tai ikuisuuden näkökulmaa. Voimakkaaseen henkilökohtaisuuteen sisältyy rukous "tapahtukoon minun tahtoni eikä Sinun".
Mutta samalla kirjan nimeen asti on nostettu jano, tyydyttämättömänä kultivoitavana läsnäolona, itseriittoisuuden kieltämisenä, ja se nostetaan rakkauden rinnalle peruskäsitykseksi (ja ehkä helpommin ymmärrettäväksi).

Aiemmissa lukemissani Nothombin kirjoissa on jo ollut siirtymiä mystiikan suuntaan, tässä ne ovat ymmärrettävästi enemmän keskiössä. Musta huumori välähtelee (alun oikeudenkäynti on herkullisen hauska, kun lukuisat henkilöt tulevat todistamaan kuinka Jeesuksen tekemät ihmeet ovat pilanneet heidän elämänsä).
Viileä fyysisyys on myös aiemmista kirjoista tuttua ja arvostamaani, ja toisaalta kirjan loppupuolella fyysisyyden karistessa pois myös kirja menettää otettaan, haipuu yleisemmäksi ja epämääräisemmäksi, ja tällä tasolla Nothombin Jeesus ei minua vakuuta. Mutta vaikkei Nothombin Jeesus niin vakuutakaan niin Nothomb itse kyllä siinä määrin että kirja oli lukemisen arvoinen: paremmin epäonnistuu kuin moni muu.