Robert Arthur - Kolme etsivää ja Tulinen silmä

Vaikka dekkariviikosta olikin ollut mainintoja aiemmin, en ollut perinteisesti taaskaan sen kummemmin valmistautunut siihen, joten kun maanantaina toisissa blogeissa näkyivät teemaviikon ensimmäiset postaukset, niin hoksasin että vaikken ole ilmoittautunut, niin joku dekkari pitänee saada luettua viikolle...

No, hieman aiemmin olin huomannut kirjaston ilmaishyllyssä vanhan Kolme etsivää -teoksen ja napannut sen mukaan, kun uteloitti miten tämä lapsuuden suosikki toimisi nykyään...tämä nimenomainen teos oli tarjolla, se on sarjan alkupäätä joten olin sen luultavasti joskus lukenut, mutta ei ollut ihan tutuimmasta päästä, eli ei ollut omana, eikä muukaan niistä nimikkeistä jotka tuli luettua kolmeen neljään kertaan (ja näiden sarjan alkupään kirjojen oikea kirjoittaja on siis Robert Arthur, vaikka Alfred Hitchcockin persoonaa käytetäänkin markkinoinnissa, ja tämän suomensi Inkeri Pitkänen).

Tämä kuuluu niihin kirjoihin, joissa on joku kryptinen viesti, joka oikein tulkittuna johtaa kätketylle aarteelle: ideaa käytettiin muutamassa muussakin sarjan kirjassa. Tässä tapauksessa viesti on testamentti Gus-pojalle, jonka isä tunsi Hitchcockin, joka vuorostaan kutsuu Kolme etsivää selvittelemään tapausta, ja aarteena on (mahdollisesti kirottu) rubiini Tulinen silmä, jota jahtaavat muutamat muutkin tahot (ja kirjan kannesta voi päätellä, että kipsisillä rintakuvilla on osuutensa tarinassa).

Ja joo. Muistin lukeneeni aiemmin, ja sujuvasti ja vauhdikkaasti sen nytkin luki, tarinassa oli käänteitä ja tvistejä, sopivasti jännitystä ja vähän uhkaakin muttei liikaa, ja nokkelalla päättelyllä saatiin aika paljon aikaan, ja loput hoiti yllättävät yhteensattumat. Aikakausi näki (vaikka ajattelenkin näitä osina omaa lapsuuttani 80-luvulla niin tämä oli alunpeirn ilmestynyt 1967), ja nykylapsille olisi ihmeteltävää kännyköiden ja Internetin puuttumisessa (ja ehkä vähän siinä pulphömpässä jota tässä oli mausteena, silloin eksoottinen itä kirottuine rubiineineen oli lähempänä kuin nyt).

Toki nyt huomasi myös että oikoluku tai ladonta oli tehty vähän sinne päin ja jotain kömmähdyksiäkin oli joko käännöksessä tai alkutekstissä (kuten yksi patsaista oli ensin mainittu yhtenä jota ei oltu myyty, ja pari sivua myöhemmin se mainittiin jo myytynä). Vauhdikkaasti tämä sujuva lanumysteeri tuli luettua joten täytti tarkoituksensa. Ja ihan mielelläni luin, mutta tämän jälkeen ei ole mitään tarvetta palata Huokaavaan luolaan tai Kauhujen linnaan tai jahtaamaan änkyttävää papukaijaa tai laulavaa käärmettä, Kolme etsivää -nostalgia on nyt suoritettu.   

Helmet-haasteessa tämä osuu tietysti kohtaan 39. Kirjassa etsitään ratkaisua arvoitukseen.