Uutuusluetteloja selatessa tämä Riko Saatsin romaani vaikutti potentiaalisesti kiinnostavalta (tämä on kirjailijan toinen teos, eikä se ensimmäinen ollut minulle tuttu), ja kas, aavistus toimii.
Ollaan 50-luvun alkuvuosissa, ja karjalainen evakkoperhe etsii yhä omaa paikkaansa kun menneisyys on jäänyt rajan taakse: Pohjanmaan kautta on päädytty Nurmekseen, mutta sielläkin monen mielestä kieli on väärä, uskonto on väärä, tavat ovat väärät, mitä ne ryssät täällä tekevät...
Kun perheen isoäiti kuolee, järjestetään perinteiset ruumiinvalvojaiset ennen hautajaisia, ja siinä perheenjäsenten monenlaiset suhtautumiset omaan taustaansa tulevat pinnalle.
Tarina ja tapahtumat ovat varsin yksinkertaisia, isommassa osassa on teemat ja tietty tendenssiyskin: kyse on integraation ja identiteetin tasapainosta, joka menee usein nollasummapeliksi (jos nyt edes nollaan päästään). Kuinka paljosta pitää luopua tullakseen hyväksytyksi? Historiasta? Tavoista? Uskonnosta? Kielestä? Nimistä? Riittääkö mikään, ja jääkö ihmisestä jäljelle mitään?
Ristiriitaiset suhtautumiset näkyvät perheen jäsenissä: perheen isä Feodor pitää kiinni karjalaisista tavoista, hyvin uhmakkaasti ja itsetarkoituksellisestikin, osittain varmaankin kun ei kykene hyväksymään että mikä on mennyt on mennyt ja pitää sopeutua uuteen asemaan, siellä sosiaalisen arvojärjestyksen pohjapuolella.
Kirjan minäkertoja, äiti Nasti taas luovii enemmän, häivyttää mennyttä nimiä myöten, häpeästä myös vaikenee ja valehtelee: taustalla on huoli lapsista ja näiden sopeutumisesta ja hyväksytyksi tulemisesta, mutta voi kysyä onko tämä silti paras tie: ja Nasti miettii tätä itsekin ja kipuilee ristiriidan kanssa.
Ja tämä aihe on tavattoman kiinnostava ja sen problematiikka on tuotu hyvin esiin: kuolemaan liittyvissä riiteissä perinteet ymmärtääkseni tulevat akuuteimmin esiin, miten saada vainaja kunniallisesti hautaan koetaan erityisen tärkeäksi. Kirjailija epäilemättä haluaa nostaa esiin karjalaista kulttuuria, ja kielen pitämistä elinvoimaisena: kirjassa on varsin runsaasti karjalankielisiä sanoja ja kokonaisia tekstipätkiä. Ääneen lukemalla ymmärsin aika paljon, mutta myönnän että hieman piti hyppiä niissä pitemmissä pätkissä: näin tunnustaen että tässä on kuitenkin minulle jotain selvästi vierasta ja erottavaa, mikä sopii hyvin kirjan problematiikkaan. Mutta integraation ja identiteetin aihe pätee kyllä moniin muihinkin pakolais- ja siirtolaisryhmiin, ja muissakin vähemmistöryhmissä se on tuttu.
Tarinana tämä pysyy tosiaan varsin suoraviivaisena ja tiettyyn lyhyeen ajanjaksoon keskittyvänä. Osa henkilöistä on paremmin kehiteltyjä: Nasti erityisesti, ja myös Feodor, isoäiti Tatjana ja yksi lapsista, Olavi. Nuorin poika Lasari oli esillä paljon ja värikkäästi, ilman että tämä näkyvyys ja eksentrisyys lopulta tuntui kovin merkitykselliseltä, ja muista lapsista olisi kanssa voinut lukea hieman enemmän...mutta tiukasti rajatulla fokuksella on myös puoltonsa.
Pidän tätä tendenssikirjana, mutta kyllä se minulle sopii, varsinkin kun aihe on kiinnostava ja tärkeä, ja käsittely puoltaa paikkaansa.
Helmet-haasteessa menköön vaikka kohtaan 9. Kirjassa on konflikti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti