Kevään luetut

Lauri Pohjanpää - Sielukellot
Beryl Bainbridge - According to Queeney
Dino Buzzati - La fameuse invasion de la Sicile par les ours
Penelope Fitzgerald - The Means of Escape
Sembène Ousmane - Voltaïque
Miina Supinen - Apatosauruksen maa
Jean-Louis Fournier - La servante du Seigneur
Sempé & Goscinny - Le Petit Nicolas et les copains
Mooses Mentula - Musta timantti
Jean Rhys - Sleep It Off Lady
Erskine Caldwell - Tobacco Road
Georges Simenon - Le chien jaune
Holly Roth - The Sleeper
Taina Teerialho - Kesän tunnit Gravelin laskuopin mukaan
Yaël Hassan - Un grand-père tombé du ciel

Abraham Heschel - The Prophets
Michel Foucault - About the Beginning of the Hermeneutics of the Self
Jacques Ellul - Perspectives on Our Age
Yves Congar - Esquisses du mystère de l'Eglise
Theodor Kallifatides - Uusi maa ikkunani takana
Urszula Ledochowska - Testamentti
Jacques Maritain - The Things That Are Not Caesar's
Jacques & Raissa Maritain - De la vie d'oraison
Joanna Russ - How to Suppress Women's Writing
Mary Midgley - What Is Philosophy For

Willy Linthout - Het jaar van de olifant

Taas on vuosi puolessavälissä, joten listataan huhti-kesäkuun luettuja kirjoja: kuten perinteisesti, kaunokirjat on mukana kaikki, tietopuolelta hieman valikoidaan (ja lasketaan vain ne jotka olen lukenut suunnilleen kokonaan) ja sarjakuvista tuo yksi blogattu, luettuja on jonkin verran enemmän.

Helmet-haaste jolkottelee eteenpäin, n. 2/3 haasteesta tehty, mutta jäljellä on kyllä muutamakin varsin hankala kohta, johon ei ole vielä tietoa mitä niihin lukisi...ranskankielisten lastenkirjojen projektiin on kanssa tullut muutamia osumia, ja Afrikka-haasteeseenkin myös, joskin jälkimmäistä voisi vähän skarpata...

Ja mitä on luvassa kesään ja syksyn alkuun? No lisää kirjoja tietysti, ja muista muutoksista kerron sitten kun niitä tapahtuu. 

	mies	nainen	x
englanti	160	143	1	304
suomi	106	65		171
ranska	119	44	2	165
saksa	54	14		68
japani	46	13		59
italia	51	3		54
ruotsi	24	14		38
venäjä	29	7	1	37
espanja	15	8	1	24
norja	12	5		17
tsekki	15	2		17
arabia	9	2	1	12
unkari	8	2	1	11
viro	8	2		10
tanska	7	2		9
puola	5	4		9
serbo-kroatia	3	3		6
muu	1		5	6
islanti	3	1	1	5
kiina	3	2		5
hollanti	2	3		5
portugali	2	2		4
kreikka	3		1	4
slovenia	2		1	3
slovakia	2	1		3
persia	2	1		3
iiri		1	1	2
latina	1	1		2
katalaani		2		2
bengali	2			2
turkki	2			2
albania	1			1
urdu	1			1
bulgaria			1	1
latvia	1			1
malta	1			1
	700	347	17	1064

Yaël Hassan - Un grand-père tombé du ciel (taivaalta tipahtanut isoisä)

Ranskalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden lukeminen jatkuu: tällä kertaa varsin tuotteliaan Yaël Hassanin esikoisromaani, joka näköjään ilmestyessään keräsi aika kasan lanu-palkintoja (Hassanilta ei vissiin ole suomennettu mitään).

Kymmenvuotias Leah-tyttö elää isänsä ja äitinsä kanssa Pariisissa: elämä on leppoisaa, mutta hieman Leahia harmittaa, että toisin kuin kavereillaan, hänellä ei juuri ole sukulaisia, ei tätiä, setiä, serkkuja ja varsinkaan ei isovanhempia: vanhemmat ovat vain kuitanneet, että näin se vain on. 

Kunnes käy ilmi, että itse asiassa Leahin äidin isä asuu New Yorkissa, mutta on nyt vanhoilla päivillään myöntynyt tulemaan asumaan tyttärensä perheen luo, vaikka välit eivät tietenkään ole olleet kovin läheiset ja lämpimät. Ja isoisä ei ole mitenkään helppo ja mukava persoona, ja erityisesti Leahin kanssa välit yltyvät jatkuvaksi kahnaukseksi...mutta miksi isoisä hermostui valtavasti Leahin luokkatoverin satunnaisesta antisemitistisestä kommentista? Ja keitä ovat vanhassa valokuvassa nuoren isoisän kanssa oleva nainen (joka ei selvästikään ole isoäiti nuorena) ja pieni tyttö joka näyttää aivan Leahilta? Pikkuhiljaa isoisästä alkaa paljastua uusia puolia ja suhde perheeseen ja erityisesti Leahiin käy lämpimämmäksi...

Olen aiemminkin kommentoinut näistä kirjoista nousevaa lapsikäsitystä, jossa korostuu lapsen ymmärtämättömyys ja tolkutonkin käytös: jonkin verran sitä on tässäkin mukana, joskin ymmärtävästi ja oikeutetustikin, ja aikuisten toimintaa kyseenalaistetaan selvemmin. Isoisän käytös varsinkin alussa on tosiaan varsin huonoa ja tämän hän joutuu myöntämään itsekin, ja vanhemmat myös pimittävät asioita ja tarjoavat selitykseksi että "ymmärrät sitten isompana". No ehkä niin, mutta nykyhetkessä Leah joutuu toimimaan nykyisen ymmärryksensä mukaisesti. (Samoin se koulutoverin antisemitistinen kommentti oli mitä hänen äitinsä oli sanonut, ei lapsesta itsestään tullut). 

Juutalaisuus on myös runsaasti esillä: Leahin perhe ei ole kovin aktiivisesti uskontoa harjoittavaa mutta isompina juhlina mennään toki synagogaan yms., isoisän suhde taas on kompleksisempi. Ja tietysti myös historiallisella ulottuvuudella: isoisä on ollut Auschwitzissa. Leah tietää maailmansodan tapahtumat yleisellä tasolla, on lukenut Anne Frankin päiväkirjan jne. ja isoisänkään lyhyt kuvaus ei lähde mihinkään kauhumaalailuihin mitä tapahtui, keskeinen pointti oli että isoisä, tämän ensimmäinen vaimo ja pieni tytär joutuivat leirille ja vain isoisä tuli takaisin (juonipaljastus mutta aikuiselle lukijalle varsin helposti arvattava sellainen). Merkityksellisempää on ollut miten se on vaikuttanut myöhempään elämään ja nykyhetkeen.

Ja tietysti sen tärkeyteen, että moinen ei unohtuisi. Ja, no, nykyinen Suomen eduskunta äänestää iloisin mielin luottamusta että on täysin jees olla natsi, Oulussa puukotellaan satunnaisia maahanmuuttajia julkisilla paikoilla, ja Ranskassa Front National on uhkaamassa vaalivoitolla...että miten menee noin niinku omasta mielestä?

Helmet-haasteessa laitan kohtaan 16. Kirjassa on valokuvia. Siis tarinan sisällä, kirjassa itsessään on Marcelino Truongin piirroskuvitus.

Taina Teerialho - Kesän tunnit Gravelin laskuopin mukaan

Taas minulle ennestään tuntemattomia kirjoja, jotka ovat jostain käsiin päätyneet: kirjailijalla on näköjään monenlaista tuotantoa, runoa, proosaa, näytelmiä niin aikuisille, nuorille kuin lapsille...Ja jonkin aikaa tätä kirjaa myös panttasin hyllyssä, että osuu sopivaan vuodenaikaan: ja hyvin sopi, nimen tunnit sijoittuvat alkukesään vähän ennen juhannusta.

Ollaan Satakunnassa pikkupaikkakunnan (ei mainita nimeltä, mutta Eurajoki) opistolla, jossa puuseppä Hande on keksinyt järjestää viikon mittaisen 'tee oma ruumisarkkusi'-kurssin, apunaan vanhempi kisälli Gravel. Kurssille ilmoittautuu yhdeksän naista, erilaisia ja eri-ikäisiä, osa ehkä enemmän uteliaisuudesta tai hetken oikusta, vaikka jotkut ovat ehkä ehtineet arkun käyttöä jo miettiäkin...  

Ja siinä on aika lailla kirjan idea. Ilmeinen verrokki on Antti Hyryn kirjat, kuten Uuni, tai Veikko Huovinen, esimes Havukka-ahon ajattelija: kirjan eteenpäin vievä voima on tekeminen, eikä sinänsä mikään jännittävien juonenkäänteiden luominen, miten tekeminen tekijöihinsä vaikuttaa, mihin ajatukset ja puheet menevät...

Joskin Teerialholla korostuu henkilökaartin laajuus: Gravel mainitaan kirjan nimessä ja tämän ja Handen näkökulmat saavat hieman enemmän sivuja, mutta myös Johanna, Pirjo ja muut tekevät oman osansa näkökulmahenkilöinä. Ja tavallaan lukukokemus tälläisellä henkilökaartilla on aika lailla samanlainen kuin mitä tällaiset kurssit varmaan ovat: kukaan ei tunne toisiaan mutta aletaan tehdä yhdessä jotain ja siinä keskenään aikaa viettäessä melkein ohimennen tulee kunkin elämästä ja luonteesta jotain ilmi, keneltä enemmän ja keneltä vähemmän, ja toisaalta aika paljon toki jää myös piiloon, harvemmin viikossa nyt ihan kaiken jakaviksi sydänystäviksi tullaan (ja romaanissakin on sivuja alle kaksisataa...). Tavallaan tämä teos sopii aiemmin blogissani esillä olleeseen hotellimiljööseen kirjallisuudessa: tämä kirja kuvaa samaa dynamiikkaa, joukkoa ihmisiä jotka ovat kaikki hieman irrallaan normaalista sosiaalisesta kontekstistaan ja eivät varsinaisesti tunne toisiaan mutta hetkellisesti viettävät paljon aikaa samassa paikassa.  

Tapahtumienkin puolesta tämä tuntuu sellaiselta kuin mitä tällaiset kurssit varmaankin usein ovat, kirjassa luodaan ennemmin kokemusta kuin dramaattista juonta. Kurssin aihepiirin vuoksi jutteluissa ja pohdinnoissa on toki myös kuolema, ruumiillisuus ja muut elämän peruskysymykset esillä, ja näiden kohtaaminen on toki myös kurssin sivutuotetta, jota tehdään muun tekemisen ohella ja vakavistakin aiheista huolimatta kirja pysyy kesäisen leppeänä. Miellyttävä hienovarainen teos, ainakin edellämainittujen Huovisen ja Hyryn ystävät voisivat tästä nauttia...

Helmet-haasteessa sopii mm. kohtaan 43. Kirjalla ei ole päähenkilöä: ryhmän eri henkilöt ovat sen verran esillä että kukaan yksittäinen ei nouse päähenkilöksi. Ja muitakin lukukokemuksia löytyi: Hannu, Pirja, Anu, TS...

Holly Roth - The Sleeper

 

Tällainen kirja oli tipahtanut käsiin, ja tiiviytensä puolesta ehti vielä dekkariviikolle.

En ollut ikinä Holly Rothista kuullut, ja kun kirjailijaa googlasin, haun kärjessä oli parikin sivua teemalla "unohdettu kirjailija", eli oletettavasti ei ole kovin moni muukaan. Atlantin molemmilla puolilla vietetyn lapsuuden jälkeen Roth aloitti mallina mutta vaihtoi pian uran journalismiin, ja kirjoitti 50-luvulla nipun jännäreitä, niin romaaneja kuin novelleja, pääasiassa vakoiuun ja salaisiin agentteihin keskittyen. Tuotanto oli ilmeisesti aikanaan varsin suosittua mutta on sittemmin tosiaan jäänyt hieman jännärigenren alaviitteeksi...

Päähenkilö Robert Kendall on freelance-lehtimiehenä kaukana loistokkaasta ja tietää sen itsekin, mutta on saanut kuitenkin ison keikan: vakoilusta ja maanpetoksesta tuomitun armeijan luutnantti Hollisterin haastattelun ja henkilökuvan luonnin. Armeija on ollut myötämielinen tähän PR-mielessä mutta on tietysti tarkastanut jutun ettei siinä ole mitään arveluttavaa.
Vähän haastattelun jälkeen Hollister teki sellissään itsemurhan, ja juttusarjan ensimmäinen osa on jo ilmestynyt, mutta nyt joku tai jotkut haluavat keinolla millä hyvänsä käsiinsä jo artikkelisarjan loppuosat: onko kyseessä innokkaat lukijat jotka eivät halua odottaa muutamaa viikkoa että voisivat lukea ne lehdestä, vai onko haastattelussa piilossa sittenkin jotain...?

Roth on kirjoittanut sujuvan pulp-jännärin: tarina on napakka, jännitystäkin luodaan onnistuneesti, henkilöissä ei ehkä ole paljoa syvyyttä mutta tarpeeksi sympaattisuutta kuitenkin, niin Kendall kuin Marta Wentwirth (nuori nainen joka saattaa olla Hollisterin kätyri tai sattumalta mukaan ajautunut viaton) ovat tarpeeksi kehitettyjä että näiden kohtalosta välittääkin. Ja kirjalla oli mittaa noin 150 sivua, eli mukana ei ollut mitään ylimääräistä (ja sama tiiviys leimaa ilmeisesti muutakin tuotantoa, Roth ei jaarittele).

Tämä on ilmestynyt alunperin 1955 ja tarinan politiikka on, no, 50-lukulaisesti yksinkertaista: Hollister oli kommunistiagentti, mutta ei sen syitä tai sisältöä sen kummemmin käsitellä, kommunismi on vain yksiselitteisesti ei-amerikkalaisuutta. Ja vastaavasti myöhemmät vuosikymmenet suhtautuisivat ehkä "omiin" hieman epäluuloisemmin ja kyynisemmin...yhteiskunnallinen ulottuvuus on kirjassa sivuosassa, ehkä enemmän kuin mitä moderni agenttitarinoiden lukija haluaisi.

Niin, tämä on taitavasti kirjoitettua pulppia, mutta epäilemättä aika paljonkin sellaista jää nopeasti unohduksiin, jos ei jotain erityistä elossapitävää koukkua ole (moni jännäri muistetaan menestyksekkäästä filmatisoinnista, mutta niitä ei Rothin tuotannosta ole tehty, joitain tv-sovituksia kyllä). Tämän ilokseni luin ja voisin lukea jonkun toisenkin kirjansa jos sellainen sattuu käsiin putoamaan, mutta en kyllä osaa sanoa ansaitsisiko Roth olla enemmän kuin amerikkalaisen pulp-jännärin alaviite. 

Sinänsä kiinnostavaa kyllä on, kuinka paljon näiden kirjoittajissa ja Rothin aikalaisissa oli naisia: olen aiemmin lukenut mm. Patricia Highsmithia, Dorothy Hughesia ja Vera Casparya, mutta ilmeisesti näitä Rothin tapaisia puoliunohdettujakin on paljon...

Helmet-haasteessa menköön kohtaan 7. Kirjassa rakastutaan: tulkitsen että näin käy.

Georges Simenon - Le chien jaune (keltainen koira)

Luen taas Georges Simenonin Maigret-kirjasarjaa pikkuhiljaa sekalaisessa järjestyksessä: edellisen näköjään luin vuosi sitten bloggaajien dekkariviikolle, ja nyt taas samaan tapahtumaan.

Tämänkertainen teos on sarjan alkupäätä, alunperin vuodelta 1931, ja hieman erilainen kuin aiemmin lukemani Maigretit: olen aiemmin maininnut että nämä kirjat eivät oikein sovi perinteisiin dekkariraameihin, ne eivät ole kummoisiakaan arvoitusdekkareita (lukijalla ei ole oikein mahdollisuutta päätellä itse tapahtumia ennen kuin ne kirjassa paljastetaan) mutta myöskään varsinaisiksi jännäreiksi tai trillereiksi ne tapaavat olla liian rauhallisia ja meditatiivisia. Ne ovat kirjaimellisesti rikosromaaneja, romaaneja joissa tapahtuu rikos. Simenon kuvaa yhteiskuntaa, sen kerrostumia ja henkilöitä, ja Maigretin rikosten ratkonta mahdollistaa liikkumisen yhteiskunnan kaikissa kerroksissa. 

Tämä Keltainen koira on selvemmin kiinni dekkarin perinteissä: tapahtumia, juonenkäänteitä ja jännitystä oli paljon enemmän, ja tätä myllerrystä kontrastoidaan Maigretin suhteettoman rauhalliseen käytökseen ja passiivisuuteen, ja loppuun on laitettu klassinen parlour scene, jossa kaikki keskeiset henkilöt (ne jotka ovat elossa) kootaan yhteen ja etsivä kertoo mitä on oikeasti tapahtunut ja paljastaa kuka on syyllinen, mihinkin rikokseen. Ei tämäkään siis oikeasti ole arvoitusdekkari, lukijalla ei ole ollut mahdollisuuksia keksiä tapahtuman taustoja ja käänteitä ennen kuin ne lopussa kerrotaan, mutta selvemmin ollaan kuitenkin formaatissa kiinni.

Kirja sijoittuu kokonaan Concarneaun pikkukaupunkiin Bretagnen rannikolla, jossa myöhään eräänä marraskuisena iltana herra Mostaguen kotiinsa suunnatessaan sytyttää kadulla sikarin, ja tulee ammutuksi. Ei kuolettavasti, ja oikein mitään syytä ampumiselle ei tunnu olevan, mutta selvästi ampuja on ollut väijymässä eikä kyseessä ole mikään vahinko.

Maigret sattuu olemaan työasioissa lähistöllä, joten tulee paikallisen kollegansa mukana tutkimaan tilannetta, ja jututtaessa ampumapaikan lähellä olevassa ravintolassa paikkakunnan silmäätekevien herrojen seuruetta, joka mielellään kyseisessä ravintolassa istuu, huomataan että baarin Pernod- ja calvados-pulloihin on lisätty aimo annos strykniiniä, ja kyseiset juomat ovat tunnetusti kyseisen seurueen suosikkeja...ja kun tapahtumat eivät suinkaan pääty tähän, nousee Concarneaussa paniikki murhanhimoisesta mielipuolesta, kaupungin pormestari ottaa toistuvasti yhteyttä poliiseihin vaatien tietoja, toimintaa ja pidätyksiä, ihan sama kenet pidättävät...ja mistä tulee se laiha keltainen koira, joka pyörii usein siellä missä tapahtuu ja josta kukaan ei tunnu tietävän kenelle se kuuluu?

Ja kaiken sekasorron keskellä liioitellunkin rauhallinen Maigret ei hötkyile, korostaa ettei hänellä ole mitään metodia ja hillitsee virkaintoista kollegaansakin tekemästä liikoja johtopäätöksiä. 

Jep jep, viihdyttävä teos tämä kyllä oli. Eroja aiemmin lukemiini Maigreteihin huomasi, tämä on yhä tiukemmin dekkariperinteessä mukana vaikka myöhempien kirjojen suunta onkin myös näkyvissä. Ja toisaalta nimenomaan tästä kirjasta tuli myös mieleen että tämä tarina voisi löytyä myös Jérôme K. Jérôme Bloche -sarjasta (Bloche olisi tosin ennemmin se Maigretin innokas nuorempi kollega). Samoin yhteys on myös Jean-Patrick Manchetten poliittisesti värittyneisiin trillereihin: rikosjutun siivin Simenon kommentoi yhteiskuntaa ja tässä kirjassa yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kysymykset ovat kyllä vahvasti vaikuttamassa tapahtumiin.

Helmet-haasteessa tämä voisi olla vaikkapa 13. Kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu. Maigretin tuttuun Pariisiin ollaan vain puhelinyhteydessä ja toki muidenkin paikkojen tapahtumat vaikuttavat, mutta koko kirja oleskellaan Concarneaussa.

Erskine Caldwell - Tobacco Road (Tupakkatie)

Tämä teos oli käsiini tipahtanut, nimi oli tuttu ja kun katselen tietoja Erskine Caldwellista, huomaan että on tämä teos ollut aikanaan erittäin suosittu, siitä tehtiin suosittu Broadway-näytelmä jne, ja ilmeisesti vilahtelee yhä 1900-luvun arvostetuimpien yhdysvaltalaisromaanien pitkällä listalla.

Mutta lukiessa tuli kyllä mieleen, että kuinka paljon tämä on kiinni ajassaan...jos lukija ei hahmota teosta kuvana 1930-luvulta vaan lukee kerrottua nykyisten moraalistandardien mukaan, niin lukeminen päättynee kesken ensimmäisen luvun, ja ehkä ihan hyvä niin.

Toisaalta mieleen tuli Flannery O'Connor -sitaatti: "Anything that comes out of the South is going to be called grotesque by the northern reader, unless it is grotesque, in which case it is going to be called realistic." Luulenpa, että O'Connor viittaa ainakin tähän kirjaan, koska se tavataan luokitella yhteiskunnalliseksi realismiksi ja sellaisena siihen suhtauduttiin Pohjoisessa, mutta onhan tämä nyt hyvinkin groteski ja mustan huumorin ja reippaan tyypittelyn kattama kirja...

Niin, ollaan Georgiassa 1930-luvun ankarimpina lamavuosina, keskushenkilönä maanviljelijä Jeeter Lester ja tämän perhe. Tai "maanviljelijä" määreenä on kyseenalainen, koska vaikka suunnitellmissa onkin jo monena vuonna on ollut kasvattaa puuvillaa (vanhentuneilla metodeilla ja tehottomasti, mutta kuitenkin) mutta luottoa ei ole irronnut pitkään aikaan siemeneen tai lannoitteeseen, joten huonosti etenevät asiat, ja Lesterit elävät ankarassa köyhyydessä.

Nykyaikana näistä epäilemättä käytettäisiin nimitystä "white trash" ja tähän suuntaan viittaa elettävä elämäkin. Vaikka Caldwell sirottelee mukaan hieman historiallista ja yhteiskunnallista kontekstia ja kantaaottavuuttakin, niin suuremman huomion saa kyllä henkilöiden lievästi sanottuna tolkuton käytös. Jotain voi ehkä selittää köyhyydestä johtuvalla tietämättömyydellä ja takapajuisuudella, mutta jos Caldwell haluaa sanoa jotain aikansa pienviljelijöiden ahdingosta, niin jonkinlaista pyrkimystä sympaattisuuteen olisi ehkä voinut hakea...nyt luin kirjaa pyöritellen päätäni ja ihmetellen mihin tässä vielä joudutaan (en kerro tapahtumista sen enempää, jotta halukkaat voivat itse ihmetellä täysipainoisesti). 

Tuli luettua. Mihinköhän laittaisi Helmet-haasteessa? Lasketaanko Ellie Mayn huomiotaherättävä huulihalkio kohtaan 31. Kirjassa on vammainen henkilö (tyttö on kuitenkin jo 18-vuotias eikä vielä ole naimisissa kun ei naamansa kanssa kelpaa kenellekään)?

Jean Rhys - Sleep It Off Lady

Olen useampi vuosi sitten lukenut kaksi Jean Rhysin romaania, Kvartetti ja Siintää Sargassomeri, ja niihin sen verran myötämielisesti suhtautunut, että enemmänkin on ollut harkinnassa, vaikken suoraan olekaan rynnännyt tuotantoaan haalimaan. Ja Rhys on toki ollut muutenkin hyvin esillä, ei sinänsä minkään uutisarvonsa vuoksi, mutta tasaisesti hyvät kirjat ovat löytäneet uusia lukijoita (asiaa auttaa tietysti myös, että Rhysin kirjat ovat antoisia feminismin tai kolonialismin vinkkelistä katsottuna, joten moderni aika on kiinnostuneempi kuin mitä 1920-30-luku ehkä oli). 

Tämä novellikokoelma on viimeinen Rhysin elinaikana ilmestynyt teos, vuodelta 1976 kun kirjailija oli jo hyvän matkaa päälle kahdeksankymppinen. Ja, no, kyllä tämä Jean Rhysin kirja on, ja mitä ilmeisimmin ammentaa runsaasti myös kirjailijan omasta elämästä.

Kuusitoista novellia ovat sisältönsä mukaisessa aikajärjestyksessä, 1800-luvun lopulta kirjoitusaikaan, ja tapahtumapaikat vastaavat hyvin missä Rhys itse milloinkin oli: ensimmäiset novellit sijoittuvat Karibialle, sitten Englantiin, 20-luvulla ollaan Pariisissa ja sitten palataan taas Englantiin. Ja alussa näkökulmahenkilöt ovat nuoria ja lopussa vanhoja.

Tuttuja pienimuotoisia sosiaalisten suhteiden viiltäviä analyyseja on toki myös mukana, ja naisia jotka tuntuvat ajautuvan tapahtumissa ja sosiaalisten verkostojen paineissa ja joiden on vaikea saada tahtoaan läpi tai ilmaistuksi joskus edes itselleen...

Rhysin kynä on ollut terävä loppuun asti, ja novellit tuntuvat modernimmilta kuin mitä 1800-luvulla syntyneeltä kirjailijalta odottaisi. Mutta samalla ei tämä nyt tuotantonsa kärkeä ole, taitavan kirjailijan pieniä fragmentteja. Jos kirjailija ei ole ennestään tuttu niin kannattaa lukea ennemmin niitä romaaneja, mutta toki Rhys on tässä teoksessa niin vahvasti mukana, että faneilleen tämä varmasti on antoisa lisä tuotannossa.

Helmet-haasteessa tämä olkoon 34. Kirjan nimessä on käsky tai kehotus. Ei mitenkään ystävällinen sellainen.