Jostain kirja on hyllyyni tullut, vaikka Françoise Lefèvre ei olekaan mitenkään tuttu.
Varsin tiivis romaani kertoo kirjailija-äidistä, joka yrittää sovittaa noita kahta puolta, yhtaikaa kirjoittaa romaania laulajatar Blanchesta ja hoitaa pientä autistista poikaansa Sylvestrea, joka vaatii paljon huomiota, jatkuvaa läsnäoloa, työtä ja vaivaa: kirja edistyy mitenkuten, ja samoin pojan hankaliin oikkuihin ja sulkeutuneeseen maailmaan päästään vähitellen sisään ja poika niistä ulos...
Je me plains souvent de la difficulté d'écrire au milieu d'un tourbillon d'enfants, dont les exigences, l’appétit de vivre, les cris joyeux mais stridents font fuir les mots, les phrases naissantes. A cette dualité quotidienne enfants-écriture, j'ai développé une résistance à toute épreuve, un mode d'emploi dans lequel je privilégie d'abord les enfants. Si vivre sans écrire me semble impossible, écrire n'est pas la vraie vie. Et pourtant que serait mon existence sans ces instants volés aux miens? Ce temps haché menu, ces heures minuscules où je ne peux guère me demander si j'aime ou non m'asseoir à cette table. Il faut le faire.
Kirjan sävy on varsin klaustrofobinen, kerronta on aika tajunnanvirtaista ja voimakkaan subjektiivista, ja samalla henkilökaarti on rajattu pieneen, äitiin, poikaan ja kuvitteelliseen Blancheen: muiden henkilöiden, kuten muun perheen olemassaolo, on mainittu mutta äiti on päättänyt kamppailla itse että poika pääsisi suunnilleen normaaliin elämään sen sijaan että tämä helposti vain suljettaisiin laitoskierteeseen. Ja samalla rakkauden ohella koetaan paljon väsymystä, turhautumista, ärtymystä, raivoa, kun lapsi syö ajan, sanat, ajatukset...
J'ai la nausée et le vertige quand je me rappelle certaines étapes,
ces heures chaotiques où j'ai cru perdre ma vie à t'infuser toute mon
énergie. J'ai cru perdre la tête à lutter contre ta force d'opposition,
tes refus, tes colères et surtout tes cris. Tes cris me transperçaient
le cerveau. Je t'aurais tué parfois de me faire si mal, d'aspirer avec
tes hurlements toute ma poésie. Mes pensées. Ma bonne volonté. Tout mon
amour. Mon increvable amour pour toi. tu prenais tout et ne donnais
rien. Tu mettais toute ton énergie à ne rien donner.
Kirja näköjään perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin, yksi lapsistaan on autistinen, ja ilmeisesti kokemukset jatkuvat kirjassa Surtout ne me dessine pas un mouton ('Älä ainakaan piirrä minulle lammasta'): viittaukset Pikku prinssi -kirjaan jatkuvat ja ne omalta osaltaan auttavat käsittämään lasta, ajatella että tämä on vieraalta planeetalta (ja onko myös tuon kirjan kesyttämis-ajatuksia mukana?). Ja poika itse, Hugo Horiot, on myöhemmin myös kirjoittanut samasta ajasta ja autismista kirjan L'empereur, c'est moi ('keisari olen minä').
Aihe on sellainen josta en aiemmin oikein mitään tiennyt, mutta samalla on sanottava, että tuo voimakkaan subjektiivinen näkökulma ja tiukan klaustrofobinen rajaus pitävät teoksen kuitenkin kaunokirjallisuuden eikä niinkään muistelman piirissä (eikä sellaisena ole mitenkään helppoa tekstiä jota luetaan tarinan vuoksi).
Kiinnostava huomio on myös, että kirja voitti omana vuonnaan Prix Goncourt des lycéens -kirjallisuuspalkinnon, jonka valitsee vuosittain 2000 lukiolaisen raati. Koska eihän tätä nyt voi mitenkään leimallisesti nuortenkirjana tai YA-fiktiona pitää...ja mitä tuota voittajalistaa katselen, ja mitä kirjoista tiedän, muutenkaan voittajat eivät asetu mihinkään YA-raameihin. Tässä ei näköjään uskota kohderyhmäajatteluun ja gettoistamiseen.
Helmet-lukuhaasteessa laitan kirjan kohtaan 11. Kirjailijan nimessä on yhtä monta kirjainta kuin sinun nimessäsi.
No huh, mikä nimi symbolisuudessaankin. Aihe on tärkeä ja kiinnostavakin, mutta en varmaankaan uskaltaudu tähän "ahtaaseen lukukammioon". Kiitos kuitenkin esittelystä. Kirjan kansi on koskettava.
VastaaPoistaTämä oli lyhyydestään (160 sivua) huolimatta aika työlästä luettavaa, että alkusivujen jälkeen kävi mielessä pitäisikö vaihtaa lukemaan jotain muuta, mutta osuvuus Helmet-haasteeseen innosti jatkamaan...mutta nyt kun luin niin hieman kiinnostaa myös tuo jatko-osa ja pojan versio.
PoistaKansi on Mary Cassattin piirroksesta Mother's Kiss (netistä katselen, niin taiteilija on hyvinkin erikoistunut äiti-ja-lapsi-maalauksiin)