Ja taas on aika jo perinteisen klassikkohaasteen, jossa taklataan lukemattomia klassikkokirjoja, sellaisia jotka ovat niminä tuttuja mutta jotka ovat jääneet tähän mennessä lukematta. Aiemmilla kierroksilla olen jo laajentanut ymmärrystäni varsin isoilla nimillä, aiemmilla kierroksilla olen lukenut Rikoksen ja rangaistuksen, Rouva Bovaryn, Draculan, Faustin, Sonetteja Lauralle, Suuren seikkailun, North and Southin ja Valtion (ja nyt taas silmäilin läpi nuo vanhat postaukset: kylläpä klassikot ovatkin muuten hyviä kirjoja, silloinkin kun eivät ihan täysillä henkilokohtaisesti kolahdakaan).
Tällä kertaa oli taas joitain mainiota ehdokkaita klassikkovalinnoiksi odottamassa, mutta valinta oli kyllä selvä: amerikkalaista kirjallisuutta en kuitenkaan ihan valtavasti lue mutta silti amerikkalaiset eivät ole vielä olleet minulla edustettuina klassikkohaasteessa, ja kun minulla on vieläpä päällä tämä Shakespearen sisarukset -näytelmälukuhaaste, niin hyllyyn vaeltanut Tennessee Williamsin A Streetcar Named Desire and Other Plays käski lukemaan.
Muut klassikkohaasteen tälle kierrokselle osallistujat postauksineen löytyvät täältä.
Williams ei ollut ihan ennestään tuntematon, olin joskus aikoinaan lukenut tässäkin kirjassa mukana olevan The Glass Menagerien, ja elokuvina nähnyt Kissan kuumalla katolla ja Äkkiä viime kesänä, mutta tämä kuuluisin näytelmänsä oli jäänyt lukematta, samoin kuin yhtä kuuluisa elokuvaversionsa. Viittauksiin Blanche DuBoisista, Stanleysta ja Stellasta toki törmää säännöllisesti amerikkalaisessa populaarikulttuurissa, mutta sen tarkemmat tiedot näytelmän sisällöstä rajoittuvat suunnilleen siihen Simpsons-jaksoon jossa Marge esittää harrastajateatterissa pääroolin...
Tapahtumat sijoittuvat New Orleansiin duunarien kortteleihin, käytöstavat ovat varsin karut ja suoraviivaiset, asunnot pieniä ja saman talon asukkaat tuntevat kaikki toisensa, seinien läpi tulevat joka tapauksessa tutuiksi toisten riidat ja rakkaudet joten kumpiakaan ei suuresti peitellä. Ja täällä asuu myös nuoripari Stella ja Stanley Kowalski, omalla tavallaan onnellisesti.
Pariskunnan asuntoon tulee pitkälle vierailulle myös Stellan isosisko Blanche, parantelemaan hermojaan, ja vaikka Stella on kartanotaustastaan huolimatta sopeutunut hyvin uuteen ympäristöönsä, Blanche, täysiverinen southern belle jota kovat ajat ovat kuitenkin viime aikoina kolhineet, kauhistelee, ja napit ovat vastakkain erityisesti Stanleyn kanssa...
Täytyy todeta että alusta lähtien Blanche on varsin kauhea, sietämätön hahmo: neuroottinen luokkatietoinen snobi, vainoharhainen, tavattoman itsekeskeinen, harhainen valehtelija...ja pikkuhiljaa käy ilmi minkä verran Blanchen snobismilla on edes pohjaa, miksi on tullut siskonsa luo New Orleansiin, mitä siellä kotikonnuilla onkaan tapahtunut...
Ja tässä Williams osoittaa taitoa, nerokkuuttakin, kuinka onnistuukaan säilyttämään Blanchen kauheana hahmona mutta samalla kuvaamaan tätä syvästi traagisena. Tavallaan on helppo ymmärtää Stanleyn kovuus kälyään kohtaan, ja kuitenkin Blanche epätoivoisen lakastuvan kukkasen traagisuudessaan on sympaattinen hahmo...
Tässä kirjassa on kaksi muutakin näytelmää. A Sweet Bird of Youthissa maailmalla menestystä etsinyt poika palaa kotikaupunkiinsa hakemaan tyttöään, havaitakseen että ei ole ollenkaan tervetullut, tyttö ei ole enää sellainen kuin pojan lähtiessä eikä poikakaan enää ole varsinaisesti poika vaan yhä varmemmin ja varmemmin tyyppiä "takana loistava tulevaisuus".
Tässäkin ollaan Yhdysvaltojen etelässä, ja taustaelementeissä olisi paljon analysoitavaa sukupuolen, rodun, politiikan ja retoriikan kysymyksissä, ja osoita joiden esittäminen olisi varmaan modernille teatterikoululaiselle työlästä, mutta minä keskityin taas täysin henkilökuvauksiin, jotka onnistuvat taas varsin hyvin olemaan kauheita mutta traagisia, vaikka noin muuten tämä jää nyt vertailussa heikommaksi teokseksi...
Ja The Glass Menagerie, jossa päällepäsmäri äiti yrittää järjestää pohjattoman ujolle tytölle "gentleman caller"ia tytön veljen tuttavasta, veli taas on tympääntynyt työhönsä ja perheeseensä ja haluaa paeta. Ja taas kerran, kauheita ja traagisia henkilöitä.
Tennessee Williamsin näytelmiin voisi näiden näytelmien perusteella liittää sellaisia ilmaisuja kuin "pakahduttava", "turhautunut", "kiihko", henkilöitä jotka haluavat jotain todella paljon mutta eivät pysty, räpistelevät olemassaolonsa ahtaissa rajoissa, kaikki rappeutuu, kaikki valuu hiekkaan...
Henkilöiden ja näiden suhteiden kuvaus on näissä kyllä loisteliasta, julmaa ja herkkää: harvassa olisivat henkilöt joita haluaisin omaan tuttavapiiriini (perheestä puhumattakaan), mutta näyttämölle näissä on kyllä traagista suuruutta.
Lavastuksiin kiinnitetään kohtalaisen paljon huomiota, varsinaiseen realismiin ei aina pyritä, ennemminkin jonnekin ekspressionismin puolelle, käytetään heijastettuja kuvia ja musiikkia tuomaan mielleyhtymiä (näytelmistä vanhimmassa, The Glass Menageriessa, vähän liikaakin, kuin Williams ei luottaisi hahmoihinsa, dialogiinsa tai näyttelijöihin, ja alkukommenteissa kirjailija huomauttaakin että jätti sittemmin osan näistä elementeistä pois...)
Ja tietysti näissä näytelmissä korostuu niiden sijoittuminen eteläisiin Yhdysvaltoihin, joten kaikkine siihen liittyvine konteksteineen näitä on varmaan nykyisessä yhteiskunnassa vaikea edes yrittää esittää "neutraalisti", niin klassikkoja kuin ovatkin...
Mutta arvostettu asema on kyllä tämän perusteella ansaittu, erinomainen teos.
Ha erinomainen haastekombo, tämän klassikkohaasteen lisäksi Shakespearen sisaruksissa tämä on erinomainen tapa päättää haaste, Helmet-lukuhaasteessa otan kohdan 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan (sitä tehdään paljon, The Glass Menagerie on tavallaan kokonaan Tomin kertomia muistoja ja muissakin muistetulla menneisyydellä on tärkeä osa), ja Kirkko ja Kaupunki -lehden haasteessa olkoon Klassikko, jota et ole aiemmin lukenut.
