Kirjabloggaajien joulukalenteri 8.12.

 

Tervetuloa kirjabloggaajien perinteisen joulukalenterin kahdeksanteen luukkuun. Eilinen luukku löytyy Tarukirja-blogista, huomenna mennään Kirjaimia-blogiin ja koko kalenterilista löytyy Luetaanko tämä -blogista.

Kirjojen sijaan esittelenkin tänään elokuvan, joka on noussut ainakin omaan joululeffakaanoniini korkealle: Satoshi Konin ohjaama animaatio Tokyo Godfathers. Alunperin leffa on ilmestynyt vuonna 2003, eli ei ole luonnollisestikaan ollut osa lapsuuden joulujeni perinteitä, tutustuminen on tapahtunut vasta aikuisiällä (eikä tämä ihan pienimpien elokuva olekaan, kohderyhmä sillai teineistä isovanhempiin).

 

Elokuva alkaa jouluyönä, jossa päähenkilöt syövät jouluillallista asunnottomien soppakeittiössä: Gin on alkoholisoitunut vaikeuksiin joutunut entinen liikkeenpitäjä, Hana entinen drag queen joka joutui kadulle poikaystävänsä tapaturmaisen kuoleman jälkeen, ja Miyuki kotoa karannut teinityttö. 

Suunnatessaan majapaikkaansa kohti kolmikko löytää roskakasasta pienen hylätyn vauvan ja pyynnön pitää tästä huolta. Ei tätä heitteille voi jättää, ja päähenkilömme lähtevät etsimään lapsen perhettä...ja tällä matkalla kohdataankin paljon erilaisia ihmisiä ja tilanteita, juonenkäänteitä riittää, ja vauvan ohella myös kolmikko kohtaa omat menneisyytensä ja joutuvat niiden kanssa tekemään tiliä...

Jouluelokuvaperinteiden mukaisesti suunnataan kohti onnellista loppua, ja siihen pääsemiseen tarvitaan onnellisia yhteensattumia, ja tällaiset ratkaisut saattavat hyvin helposti näyttää, no, imeliltä ja korneilta. Tokyo Godfathers ratkaisee tämän ongelman kiinnostavasti, katsojaa suorastaan tykitetään ihmeellisillä yhteensattumilla ja juonenkäänteillä, tempo ei anna aikaa tuhahtaa kyynisesti "no niinpä tietenkin": kun sankarimme ovat missiolleen lähteneet ja päättävät auttaa jotakuta joka on vielä avuttomammassa tilassa, niin seurauksena on eräänlainen "charmed life", katsoja hyväksyköön että tässä on nyt johdatus pelissä ja ihmeiksi luokiteltavia tapahtumia nyt vain tapahtuu (noin muuten leffa kyllä välttelee kaikenlaisia suoria viittauksia yliluonnollisiin elementteihin).

Ja leffa käyttää myös samaa ideaa kuin Frank Capra mm. Ihmeellinen on elämä -elokuvassa: jotta onnellinen loppu olisi todella tehokas, sitä ennen pitää olla uskottavasti onneton ja käydä tarpeeksi syvällä. Synkkiä hetkiä, onnettomuutta ja ponnistelua siis riittää kyllä myös.

92 minuuttiin on pakattu siis varsin kunnioitettava määrä juonta, niin huumoria, draamaa kuin jännitystäkin, ja edetään sellaisella ripeydellä että on kuin katsoisi elokuvallis-narratiivista vastinetta yksipyöräisellä ajavalle jonglöörille: koko ajan on pieni riski että kohta menee överiksi ja jos tekijä hidastelisi ja takeltelisi, niin kaikkia palloja ei pystyisi pitämään ilmassa. Mutta pallot pysyvät ilmassa, vaikea tasapainottelu on saatu toimimaan, elokuva tekee sen mitä pitääkin.

Oma kiinnostava ulottuvuutensa on myös elokuvan jouluisuus. Sinänsä tarina kolmesta asunnottomasta jotka löytävät pienen vauvan voisi sijoittaa mihin ajankohtaan tahansa, ja kuten sanoin elokuva välttelee selkeitä ja suoria viittauksia transsendenttiin ja yliluonnolliseen, ja suorien jouluviittauksienkin suhteen ollaan varsin hillittyjä.

Jouluisuus tuleekin elokuvan läpäisevästä hengestä: perusasetelma hyödyntää kyllä seimikuvaelman symboliikkaa, päähenkilömme ovat päivitetty versio paimenista kedolla, ja seimessä kapaloidussa lapsessa, joka on kuka tahansa lapsi, korostuu avuttomuus; sen kummemmin alleviivaamatta sanotaan kuitenkin jotain hyvin olennaista jouluyön mysteeristä ("Totisesti: kaiken minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle." Matt. 25:40)