Michèle Perret - La légende de Mélusine

 

Teos jonka olen napannut mukaan jostain "tuo kirja, vie kirja"-hyllystä sen kummemmin teosta tuntematta, nimi kuulosti etäisesti sellaiselta että olen ehkä kuullut, en ehkä suoraan teoksesta mutta Mélusinesta itsestä, ja nyt kun katson niin kulttuurisia viittauksia näyttääkin olevan ihan kohtalainen määrä.

Ja varsinaisesti tässä teoksessa on taustalla Jean d'Arrasin 1300-luvun lopulla kirjoittama proosaromanssi Roman de Mélusine, jonka Michèle Perret on sovittanut nykyranskaksi lapsille ja varhaisteineille tarkoitettuun pokkarisarjaan (ylläolevaan kuvaan lisäsin itse mustan palkin ettei hakukoneiden automaattisen kuvantunnistukset hermostu lentävän käärmenaisen puolialastomuudesta).

Kun alkuperäistä en ole luonnollisestikaan lukenut niin en tiedä kuinka rankalla kädellä itse sisältöä on muokattu (kieli tosiaan on hyvin selkeää nykyranskaa ja mukana on myös joitain historiallisesti taustoittavia alaviitteitä) mutta keskiaikaisissa tarinoissa varsin tyypillistä mutta moderneimmelle vieraampaa haahuilua ja polveilua on kyllä mukana. Ja mukana on myös joitain sen verran omalaatuisia kohtauksia, juonenkäänteitä ja yksityiskohtia, että olen lähes varma että niiden täytyy olla keskiajalta, joten oletan että sovitus painottuu tosiaan kieleen eikä itse tarinaan.

Niin, tarina. Elinor, joka on joko Albionin tai Albanian kuningas (ei ole niin tarkkaa...loppukirjassa puhutaan Albaniasta mutta paikkaviittaukset menevät enemmän Albionin suuntaan) kohtaa kauniin keijukaisneito Pressinen, johon ihastuu saman tien ja pyytää vaimoksi. Pressine suostuu, sillä ehdolla että Elinor ei koskaan näe Pressinen imettävän. 

No, vähän kolmostyttöjen (joista vanhin on Mélusine) syntymän jälkeen Elinor nyt kuitenkin sattuu osumaan väärään aikaan väärään paikkaan ja Pressine ja tyttärensä jättävät Elinorin linnan. Aikanaan lapset kasvavat, ja kuulevat isästään ja päättävät omin tuumin kostaa isälle tämän loukkauksen, mutta tästä kuultuaan Pressine suuttuu ja langettaa lapsiensa päälle kirouksen: Mélusine tulisi muuttumaan joka lauantai puoliksi käärmeeksi. 

 

Mélusine kohtaa aikanaan nuoren miehen nimeltään Raymondin de Lusignan, jolla on omat ongelmansa mutta myös lupaava tulevaisuus. Mélusine järjestää asioita ja nai Raymondinin sillä ehdolla että tämä ei yritä tavata häntä koskaan lauantaisin, ja asiat sujuvat hyvin, Mélusinen vaikutuksesta Raymondinin asema tosiaan kohoaa, poikia syntyy kymmenen, ja välillä lähdetään kertomaan näiden poikien seikkailuista (monet nousevat mahtiasemiin toisissa kuningaskunnissa, pari kuolee hyvin outojen tapahtumasarjojen seurauksina). Ja arvatkaa vaan miten tuossa lauantai-avioehdossa käy...

 

Varsin fantastisesta otteesta huolimatta tässä on myös historiallisia elementtejä, viittauksia Lusignanin suvun vaiheisiin: suku juontaa juurensa Poitousta länsi-Ranskasta ja sitä osallistui ristiretkiin ja on ollut mm. Kyproksen ja Armenian valtaistuimilla ja vaikutusvaltaa kertyi muuallakin, vaikka vaikuttajina eivät ehkä olleet ihan suvun kantavanhempien pojat...mutta tuota voimakasta nousua samoin kuin joitain alueen maamerkkejä selitetään sitten suvun kantaäidin, keijukais-Mélusinen, vaikutuksella.

 

Toisaalta spekuloin noita avioliittoon liittyviä tabuja, että onkohan niissä tulkittavissa joitain ajatuksia feminiinisestä biologiasta, jonka tarkasta toiminnasta onnellisessa avioliitossa miehen olisi hyvä olla olematta liian tietoinen...sen suuntainen luenta ainakin on mahdollinen. Joitain muita symboleja nousee myös esiin, joihinkin esitetään mahdollisia tulkinta-ajatuksia, toisiin ei. 

Symppis kirja kuitenkin, dramatiikka menee vähän eri rytmissä kuin mihin nykylukija on tottunut (vaikka ihan niin laveaa kuvakudosta kuin keskiaikaisessa kirjallisuudessa runsaimmillaan on ei tehdäkään) mutta teoksena kuitenkin helposti lähestyttävä. 

Ja mistä ihmeestä siinä Horriblen kuolemassa oli oikein kyse?

Helmet-lukuhaasteesta saan tällä kohdan 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos, ihan ilman tarvetta figuratiivisille tulkinnoille.