En ole tainnut ennen Rakel Liehua lukea, vaikka nimenä on tuttu, luettavaksi päätyi varsin satunnaisotannalla valittu runokokoelma uran alkupuolelta (vuodelta 1977).
Ja, tyylinä tiukasti modernismi, sellainen hyvin hiottu, varsin viileä lajin edustaja, josta en tuntenut kovin usein saavani otetta, konkretiasta siirrytään sujuvasti abstraktiin ja yleiseen ja takaisin, mutta...
Yhteistä kirjan kattavaa teemaa ei ole mutta mukana on yksi sarja "Virta", joukko runoja joissa virtaava joki puhuu elämästä, ihmisestä ja maailmasta, ja muissakin kirjan lyhyissä ja tiiviissä runoissa on kyllä jonkinlaista sarjallisuuden vihjeitä, peräkkäisissä runoissa on usein jotain yhdistävää, oli sitten tunturit, runous tai uskonnollinen kokemus...
Ja noiden jälkimmäisten parista tuntui löytyvän ne kirjan kiinnostavimmat pätkät, Liehu väläyttelee aika ajoin mystikon oivalluksia ja sanomattoman onnistunutta sanoittamista. On tässäkin siis hetkensä.
Runo2020-haasteessa tämä on sininen.
(ote Virta-sarjasta)
Alkulähteeni jo lauloi
merestä psalmejaan.
Älä pelkää, se sanoi,
se joka pakenee merta,
pysähtyy virtaamisessaan.
Kaukaa kuulen jo meren voimakkaan huudon.
Pian olen yhtä sen kanssa,
olen yhtä meren odottavan sielun kanssa,
eikä virtaamiseni lakkaa.
He sanovat sitä kuolemaksi.
Niin vähän
he tietävät elämästä.
"sanomattoman onnistunutt sanoitusta" myös sinulta. Liehun runoihin voisi olla kiintoisaa tutustua, ainakin tuo mallirunosi on koskettava.
VastaaPoistaKiitos :) Joo, jätti kiinnostuksen että tuotantonsa parissa voisi jatkaa.
Poista