Utopioista ja dystopioista

Kun olen tuttujen kanssa puhunut nykyisestä elämänmallistani dominikaanisessa sääntökunnassa, ja on kyselty arkielämästa ja materiaalisesta puolesta, olen ajoittain maininnut että tämä on vähän kuin kommunistinen utopia, paitsi että on toiminut paremmin viimeiset 800 vuotta...

Utopioiden ja dystopioiden merkillinen suhde on ollut mielessä jo pitempään. Aikoinaan on esitetty hyvä kysymys miksi nykyaikana kirjallisuudessa ja muussa fiktiossa erilaiset dystopiat ovat niin suosittuja kun taas utopioita ei käytännössä löydy juuri lainkaan, mm.Huxleyn Uljasta uutta maailmaa ja Boyen Kallokaiinia olen lukenut juuri niiden (anti-)utopisuudesta käsin: molemmissa yhteiskunnan arvot ja yksilöt on muokattu olemaan järjestelmälle myötämielisiä ja suurin osa yksilöistä oli ilmeisesti noin suunnilleen onnellisia, joten miksi nämä kirjat eivät kuitenkaan olen utopioita? Ja tietysti sosialistikirjallisuuden lukuhaastekin vei saman aihepiirin äärelle...

Ja kun noviisivuoden aikana perehdyttiin hartaudella pyhän Augustinuksen Sääntöön (jonka noudattamiseen dominikaanit sitoutuvat), niin mietin sitä myös utopiakirjana, suhteessa Uljaaseen uuteen maailmaan yms.
Ajatuksia vei eteenpäin vastikään lukemani G.K. Chestertonin esseekokoelma Heretics, jonka joissain kohdissa myös puhutaan hyvästä, yhteisöistä, ajatusmalleista yms. ja tietysti nyt yhä päällä oleva koronaviruksen aiheuttama globaali poikkeustila, jossa elämisen olosuhteita on jouduttu joukolla pohtimaan...  

Augustinus kirjoitti sääntönsä 400-luvun Karthagossa, eli aika kauan sitten aika erilaisessa kulttuurissa, joten onhan siinä kohtia, joiden lukeminen vaatii historiallisen kontekstin kautta tulkitsemista: koska emme elä Rooman valtakunnassa 400-luvulla, olisi sen kirjaimellinen noudattaminen nykyaikana lähinnä erikoisuudentavoittelua, jossa hukataan säännön hengellinen sisältö. Jos traditio ei ole elävää, se ei ole myöskään relevanttia, kun taas elävä traditio on parhaimmillaan aarreaitta, josta riittää ammennettavaa.
Säännön hengellinen sisältö kuitenkin on yhä erinomaisen relevanttia tavaraa, ja kirjaimellisellakin tasolla aika moni kohta, koska Augustinus kirjoitti aika vähän tarkkoja ohjeita yksittäisiin tekoihin, keskittyen huomattavasti enemmän pyrkimyksiin, hyveisiin, yhteisön sisäisiin suhteisiin yms.

Siitä syystä Dominicus kyseisen säännön aikoinaan valitsikin, se on sopivan joustava ja sopeutuva aktiivisen, rajapinnoilla toimivan ja niihin mukautuvan sääntökunnan tarpeisiin, ja voi sanoa tulkitsemisen ja joustavuuden olevan osa dominikaanien perinnettä.
Mutta toisaalta vaikka tradition elävyys vaatiikiin tulkintaa niin pitää olla varovainen missä määrin tulkinnan pohjana kannattaa käyttää yksilön hetkellisiä oikkuja, mikä minua juuri tällä hetkellä sattuu huvittamaan, missä määrin juuri minua juuri nyt kannattaa käyttää arvottamisen mittarina. Sitä kovin mielellään selittelee asioita itselleen parhain päin ja itsepetos on helppoa ja hauskaa...joten pitää lähtökohtaisesti suhtautua edes jonkin verran myötämielisesti myös niitä tradition osia kohtaan joita ei juuri sillä hetkellä ymmärrä tai joista ei satu nyt erityisemmin pitämään, koska mieli voi muuttua ja joidenkin asioiden merkitys ja arvo avautuu vasta sen jälkeen kun niihin on jonkin aikaa tutustunut (kts myös kaurapuuro, verot, algebra, lenkkeily...).

Yksi keskeinen ajatus, joka säännön tutkiskelussa korostui, oli että utopiassa ei voi elää jos utopiassa ei halua elää. 
Kun koronan johdosta iso osa yhteiskuntaa meni maaliskuussa kiinni (täällä Ranskassa jyrkemmin kuin Suomessa, ulkonaliikkumiskiellot ilman hyvää syytä, kaikkien ei-välttämättömien kauppojen yms. sulkeminen ja niin edelleen) La vie -lehdessä haastateltiin benediktiinimunkki François Cassingena-Trévedya eräänlaisena asiantuntijana rajatun elinpiirin kokemuksessa, kun monet munkit ja nunnat valitsevat vapaaehtoisesti samantyylisen elämän, kammiossa pysymisen ja sosiaalisten kontaktien rajoittamisen, mitä nyt kaikki saivat kokea...ja tämäkin heti alussa korostaa olennaisena erona sitä, että luostareissa tämä elämänmuoto on valittu, ei pakotettu, ja siksi muodollisesti samantyyliset elämät ovat kokemuksina hyvin erilaiset.
Samoin Augustinus korostaa pyrkimyksiä ja sen haluamista, että yhteisö toimii hyvin, koska jos tuota ei halua, niin eihän se silloin tietenkään toimi, vaikka toimintatavat olisivat kuinka hyvin mietittyjä. Ja tämä on ongelma Huxleylla ja Boyella (vaikka molemmilla onkin kovasti panostusta yksilöiden arvojen muokkaamiseen väkisin yhteisölle myötämieliseksi, mutta myös sen verran uskoa vapaaseen tahtoon, että muokkauksen toimivuudella on rajansa).

G.K. Chesterton, paradokseista viehättynyt loogikko, esseissään esitti, että yhteisö joka ajattelee päämäärää ja pyrkii siihen on aktiivisempi, tehokkaampi ja terveempi kuin yhteisö, joka ajattelee vain keinoja ja prosesseja, mutta on haluton miettimään mihin ollaan menossa. Chesterton kritisoi oman aikansa relativisteja, jotka kaunein fraasein välttelevät kysymään (saati sitten vastaamaan) mikä on hyvää:
"The modern man says, "Let us leave all these arbitrary standards and embrace liberty." This is logically rendered, "Let us not decide what is good, but let it be considered good not to decide it." He says, "Away with your old moral formulae; I am for progress." This, logically stated, means, "Let us not settle what is good; but let us settle whether we are getting more of it." He says, "Neither in religion nor morality, my friend, lie the hopes of the race, but in education." This, clearly expressed, means, "We cannot decide what is good, but let us give it to our children.""

Ja tavoiteltavan hyvän pitäisi tietysti olla loogisesti koherentti, epämääräisistä hyvien vibojen pilvistä ei oikein suuntaa oteta ja moraalia rakenneta, ja jos suunta on ristiriitainen, sitä ovat myös toimintatavat...

Toinen keskeinen ajatus on jatkuvan epäonnistumisen tunnustaminen. Ihmisvoimin utopian rakennusprojektissa ei onnistuta, ja jumalisella avullakin ei tämän maailman aikana täydellisyyttä saavuteta, joten varsin suuren huomion saakin oikea asennoituminen siihen, että se toinen, minusta itsestäni puhumattakaan, ei olekaan täydellinen. Paradoksaalisesti hyvällä asennoitumisella epätäydellisyyteen ja heikkouteen voidaan saavuttaa enemmän kuin onnistumisella...

Ja samoin paradoksaalisesti voi ajatella että matka kohti utopiaa on itsessään utopia, vaikka samalla sen päämäärän pitää olla itsensä ulkopuolella...ja tämä ei toteudu Huxleyn Uljaassa uudessa maailmassa, jossa suurin osa ihmisistä ei tavoittele mitään ja ovat lopulta yhteisön kannalta tarpeettomia, ja ne jotka johonkin pyrkivät, pyrkivät nimenomaan säilyttämään yhteisön itsensä vaikka voisi sanoa, että sillä ei ole enää tarkoitusta (sen lisäksi siis että en jaa kyseisen yhteiskunnan nautinnon ihannetta).

-----------------------------------------------------
Mutta mistä tulevat taas lukuisat ja kovin suositut dystopiat, mikä on dystopia?

Mieleen tulee, että nykyaikaisen länsimaisen ihmisen ajattelumallissa korostuu hyvin voimakkaasti individualismi ja riippumattomuuden halu, joka aiheuttaa vähintäänkin epäluuloisen suhtautumisen yhteisöllisyyteen. Vaikka ristiriitaisesti tämä ei näy minään erakkouden ja aidon riippumattomuuden pyrkimyksenä, toisia pidetään kuitenkin lähellä, itseä tarkastellaan suhteessa toisiin vaikka sitten vain erottumista korostamaan (ja tietysti konsumerismissa pitää jatkuvasti olla jotain johon verrata itseä, jotta jatkuva tyytymättömyyden tila pysyisi yllä: tämä ei onnistuisi vuorenhuipulla asuvien erakkojen tai kartusiaanien kanssa).
Valinnanvapaus on korkein mahdollinen arvo, mutta koska valintojen tekeminen rajaisi valinnanvapautta, sitä ei haluta käyttää tai ainakin kaikki valinnat pitää vesittää merkityksettömiksi, jotta ne eivät rajaisi mitään pois.

Nämä ovat apofaattisia ihanteita, joita on hyvin vaikea esittää muuten kuin negaation  ja vastakohtiensa kautta, joten esiin astuvat dystopiat. Nykyaikaisen ihmisen ihanteita esitetään parhaiten dystopioissa, joissa ympäristöstään erottuva päähenkilö ei voi toteuttaa ihanteitaan ja arvojaan, mutta haluaa. 
Luulen, että dystopiat ovat uusi utopia.