Matti Paloheimo - Musta ilo

Satunnaisia poimintoja runohyllystä, Matti Paloheimon seitsemäs runokokoelma.

Kirjan runot ovat modernistista perinnettä, tiiviitä ja varsin suorasanaisia pohdintoja elämästä, sävy usein mietiskelevän filosofinen. Kirjan yleissävy on synkeähkö, usien itsetietoisesti sellainen, runoilija mainitsee itse yhdistävänsä patetian, profetian ja apatian, julistaa ilman kuuntelijoita ja ei kai sillä niin väliä lopulta ole...

Jonkin verran ikäkriisiäkin on ilmassa (hmm, Paloheimo oli tätä kirjoittaessa pari vuotta vanhempi kuin minä nyt eli siis ei edes kovin vanha), joka vetää mielen vellomaan yössä, pimeydessä, katoavuudessa ja maailmantuskassa. Usko horjuu, rakkaus on heikkona, toivo katoaa joskus näkyvistä ja silti joskus taas pilkahtelee näkyviin, pienissä hetkissä on myös iloja ja asiat voisivat olla huonomminkin.

Oli tässä hetkensä, alla siteerattava runo on yhä ajankohtaisempi kun ekologinen kriisi tulee koko ajan akuutimmaksi ja silti, kuinka vaikea on yhdistää tietoa ja toimintaa...

Runo2020-haasteeseen tämä menee ihan luonnostaan mustan joukkoon. Ja vuoden ensimmäinen kirja, joka ei sovi mihinkään kohtaan Helmet-lukuhaasteessa.

Ekologinen uni:
että kaikki palaisi ennalleen
niinkuin lapsuuden kesinä,
mäntyjen rauhaisa humina, kirjosieppojen
touhukkaat pesimäpuuhat,
järven tyyni pinta, jonka vain kalamiehen
laiska airo rikkoo,
rauhan valtakunta.

Sitten herään, astun ulos,
nuuhkaisen varovasti ilmaa, avaan
autoni oven, nostan kytkimen
ja otan jokapäiväisen paikkani
teloituskomppaniassa.