Eero Lyyvuo - Pieniä laulajia

Kuulin runoilija Eero Lyyvuosta joku aika sitten Juri Nummelinin kirjassa Unohdettuja kirjailijoita, jonka selostus tästä tekijänsä ainokaiseksi jääneestä teoksesta kuulosti sen verran uteloittavalta, että laitoin nimen mieleen. Ja kas, kirja tuli divarissa vastaan: ilman kansipapereita tosin, mutta on tuo näinkin varsin nätti.

Ja onpahan erikoislaatuinen teos. Vahvan temaattinen nimen ja kuvan mukaan, eli runojen aiheina, ja osittaisina tekijöinä, ovat monenlaiset linnut. Ensimmäinen runo asemoi runoilijan jonkinlaisena luontomystikkona hieman Franciscus Assisilaisen hengessä. 

Kuule, Herran Henki vaeltaa
yli kaiken! Taivas, meri, maa,
pienin lintu, sinä ihminen
kyllä kuulet - jos vain tahdot -sen!
[...]

Ja sitten ääneen pääsevät linnut. Runoissa tekstitetään eri lintujen lauluja, yhdistellen niitä tavalliseen suomen kieleen. Ja kun runot eivät ole kovin pitkiä ja laulua käytetään varsin runsaasti, niin lopputulos olisi jo näin aika hämmentävä. 

Mutta Lyyvuo on päätynyt myös typografisiin kokeiluihin kuvaamaan laulua: kirjaimet ja tavut eivät etene mitenkään suorina riveinä vaan hyppivät eri korkeuksilla, ilman että tässä tehdään mitään varsinaista kuvarunoutta. Suomenkieliset säkeet taas ovat aika loruttelevia, sisällollisesti eivät mitenkään kauhean syvällisiä ja pelkästään niihin keskittyen aika mitätöntäkin. Joten runoutena tämä näyttäytyy vahvasti muotoon keskittyvältä kielirunoudelta, melkein dadaistiselta nonsenselta...samalla antaen vaikutelman että tuo ei missään määrin ole runoilijan ohjaavana ajatuksena ja tavoitteena.

Palaan ajatukseen mystiikasta. Sillehän ominaista on että sen kokijalla on kielen ja ymmärryksen ylittäviä kokemuksia, joita sitten voi parhaansa mukaan yrittää ilmaista inhimillisellä kielellä, puhuttuna tai tekstinä tai symbolisena ilmaisuna, samalla tietoisena että se on mahdotonta, kieli ei riitä eikä voi riittää. Mutta silti se on jotain jota täytyy yrittää ilmaista. Lyyvuo näyttäytyy tässä kirjassaan luontomystikkona, joka vie kokemuksen kuvauksessa kielen äärirajoille, ja tietysti epäonnistuu, mutta ehkä kaikki muu epäonnistuu vielä pahemmin.

Onko tämä kirja hyvä vai huono? Kysymys on mieletön. Sen verran erikoislaatuinen se kuitenkin on, että ymmärrän ettei se asettunut perinteisen (tai myöskään vasta-perinteisen) runouden kontekstiin mitenkään muuten kuin kuriositeettina, ja tulee unohdetuksi, mutta ilahtunut olen että tämän luin. Ja laitan Helmet-haasteessa kohtaan 21. Kirjassa on muusikko.

Enkä yritä selvittää miten monien näiden runojen asetteluja voisi yrittää muotoilla HTML-koodilla, joten esimerkkiruno tulee kuvana.