28.5.2024

Mooses Mentula - Musta timantti


Novellistiikan ystävänä tämäkin kirja on ollut jo jonkin aikaa lukuaikeissa, no tulipahan nyt (ja tâmän jälkeen Mooses Mentula onkin keskittynyt romaanimuotoon).

Tarinoiden kokoelmaksi tässä on jännä rakenne: ensimmäinen ja viimeinen novelli liittyvät toisiinsa yhteisen henkilön kautta, jälkimmäinen on jatkoa ensimmäisen tapahtumille vaikka näkökulma onkin eri. Ja keskellä olevat tarinat taas on järjestetty suunnilleen keskushenkilöiden iän mukaan, ensimmäisissä on lasten kokemuksia, viimeisissä taas ollaan eläkeiän molemmin puolin...vaikka tarinoilla ei sen kummempia yhteyksiä olekaan (ja oletan ettei niitä ole tässä järjestyksessä kirjoitettu), niin rakenne antaa kuitenkin kokoelmalle luonnetta ja kehottaa tarkastelemaan teosta myös kokonaisuutena, ei vain nippuna yksittäisiä tarinoita. 

Väistämättä tulee tehtyä vertailuja myös alkukuussa lukemaani Apatosauruksen maahan, koska nämä teokset oli julkaistu yhteisniteenä. Molemmissa kirjoissa miljöö on aika arkinen mutta Mentula ei absurdiutta viljele, ja huumoriakin niukemmin. Joissain tarinoissa on toki veijariluonnetta mukana, samoin kuin hieman karrikointia, mutta nämäkin piirteet kääntyvät usein yhteiskunnallisesti kommentoiviksi: vaikka tyyli on sujuva niin leppoisaksi välipalaksi tämä sopii heikommin.

Monia novelleja yhdistää myös, sanoisinko, pohjoinen ulottuvuus: ollaan jossainpäin Pohjois-Suomea tai ainakin isojen kaupunkien ulkopuolella, ja tässäkin on mukana yhteiskunnallista kärkevyyttä, oli puhe sitten työttömyydestä tehtaan kadottua tai thaimaalaisista marjanpoimijoista (jälkimmäisiä käsittelevä novelli sai hyytävää lisäulottuvuutta kun muutama päivä sitten näiden riistosta oli taas juttua uutisissa...)
Mutta eipä tässä monella muullakaan mene kovin hyvin.

Hyvä kokoelma josta ne purevimmat, Huoltaja, Eksoottinen kosketus ja Pätkätyö kairassa, jäivät vahvimmin mieleen, mutta tasalaatuinen teos tämä kuitenkin oli.

Ja kirjasta on bloggauksia: Salla, Kirsi, Ketjukolaaja, Jori, Kirjavinkit...

Helmet-haasteessa täsmävalintoja olisi kaksi, joista auki on 38. Kirjan kannessa tai nimessä on käsi tai kädet. 

24.5.2024

Willy Linthout - Het jaar van de olifant (elefantin vuosi)


Olen nyt opetellut hollantia sen verran, että pystyn jotenkuten lukemaan sarjakuvia sanakirjan kanssa (ja tietysti tajuamaan jotain sanomalehdistä, kylteistä yms), ainakin jos teksti pysyy kohtuullisen helppona ja visuaalisella kerronnalla on riittävän suuri osuus...ja siis nimenomaan lukemaan: puhumista en edes yritä 'hallo'ja ja 'bedankt'eja pitemmälle...

Ja jonkin verran kiinnostavia sarjakuvia onkin tullut luettua: hollanniksi käännetään kohtalaisen paljon, mutta omaakin tuotantoa riittää niin Alankomaiden kuin Belgian puolella, mutta kovin suuri osa sarjoista ei ole levinnyt kielialueen ulkopuolelle.

Tämä Het jaar van de olifant on kuitenkin julkaistu niin ranskaksi kuin englanniksi, kotimaassaan se voitti 2009 Bronzen Adhemar -sarjakuvapalkinnon ja olihan tämä sen verran omalaatuinen että pitää myös blogata: alunperin sarja ilmestyi kahdeksana 24-sivuisena albumina (muoto jossa sen luin, kuvassa osat 7 ja 8 kirjastotarroilla), mutta on julkaistu myös kokoomateoksena, ja tässä muodossa ovat myös käännökset.

Willy Linthout on pitkän linjan sarjakuvatekijä, parhaiten tunnettu surrealistisen huumorin täyttämästä Urbanus-sarjasta, jota en ole varsinaisesti lukenut mutta selannut joitain albumeja kyllä, ja niissä ollaan jossain 91:anin, Fingerporin ja amerikkalaisen undergroundin välimaastossa (mainittakoon, että hollantilais-flaamilainen huumori on havaintojeni mukaan usein aika rankkaa, suosituissa perhesarjiksissakin on juttuja jotka eivät menisi läpi monessa muussa maassa).

Tämä tarina sen sijaan perustuu tekijän omiin kokemuksiin: Linthoutin 21-vuotias poika teki itsemurhan 2007, samoin tekijän alter egon Karelin poika sarjan ensimmäisellä sivulla, ja lopuilla sivuilla Karel sitten työstää tätä tapahtumaa ja suruaan...mutta Linthout käyttää tässäkin sarjassa surrealistisen huumorisarjakuvan keinoja ja piirrostyyliä. Karelin kokemuksia ja mietteitä kuvataan hallusinatorisin tilantein ja tunnetilat näkyvät myös ulkoisesti sarjan maailmassa. Periaatteessa keinorekisteri on siis tuttua humoristisuutta, mutta niiden käyttö ja konteksti kääntääkin ne ennemmin traagisiksi: lopputulosta voisi kuvata "kipeäksi" sanan monissa eri merkityksissä.

Käytetty kerronta korostaa myös ajatusta ihmisestä psyko-fyysis-sosiaalisena kokonaisuutena: Karel läpikäy omia kokemuksiaan, tunteitaan ja ajatuksiaan, mutta samalla myös suhteitaan muihin ihmisiin: suruprosessi kulkee varsin eri tahtia vaimon kanssa, varsin epäempaattinen pomo ja psykiatri joka, no, on psykiatri ovat myös paljon mukana, pojan muistokuvasta ja satunnaisista kohtaamisista puhumattakaan. Ja fyysisessäkin kunnossa näkyy vaikutuksia, puhkeavia vaivoja (sarjan nimi on viittaus uniapnean hoitoon käytetyssä maskissa, jota Karel alkaa käyttää). Joten tältä kannalta on johdonmukaista, että Karelin sisäinen maailma ulottuu myös ulkoisen maailman toimintaan...

Omintakeinen ratkaisu on myös ollut jättää piirrosjälki lyijykynä-asteelle: piirroksia ei ole tussattu eikä väritetty. Näin sarjassa on keskeneräisyyden tuntu, niin sarja kuin sen kuvaama prosessi ei ole näppärästi tullut valmiiksi ja loppuunkäsitellyksi: sarja päättyy kahdeksanteen osaan, mutta tarinakaan ei tule siististi loppuun, se jätetään tietoisesti keskeneräiseksi.

Käsitellystä aiheesta ei ole omia kokemuksia (ei ole lapsia, tai itsemurhan tehneitä perheenjäseniä muutenkaan) joten lukukokemus pysyy ulkopuolisena empatiana, mutta metatasolla täytyy arvostaa myös kerrontaa: Linthout ei vain kerro tarinaansa vaan on tehnyt siitä nimenomaan sarjakuvan, ja tavalla ja keinoilla joilla minäkin, vielä pahasti puolikielisenä, kykenen saamaan siitä kiinni. Kiinnostaisikohan ketään julkaista tämä suomeksi?

Helmet-haasteessa tämä voisi olla vaikka 17. Kirjassa on ärsyttävä henkilöhahmo (se pomo on aika kauhea).

20.5.2024

Sempé & Goscinny - Le Petit Nicolas et les copains (Nikke ja kaverit)


Kun nyt innostuin lukemaan ranskankielisiä lastenkirjoja, niin tokihan mukaan pitää ottaa myös klassista Nikke-sarjaa: tätä osaa en ollut lukenut pitkään aikaan, joskin aikoinaan lapsena tietysti, luultavasti pariin kolmeen kertaan. 

Goscinnyn kirjoittama ja Sempén kuvittama sarja lienee monille tuttu ja jos ei ole, pitäisi olla: sarja humoristisia episodeja noin 8-10-vuotiaan pojan ja kavereidensa puuhasteluista, joissa sattuu ja tapahtuu...tässä osassa pelataan shakkia, telttaillaan ja kerätään postimerkkejä, ja koulussa vierailevat niin radiohaastattelijat kuin keuhkoröngtenkuvaajat, ja tietenkään mikään ei mene niinkuin varsinaisesti suunniteltiin.

Luin pari vuotta sitten sarjan toisen osan, ja siellä tehdyt huomiot pätevät tähänkin...ja kun ranskaksi luki niin huomio kiinnittyi taas lasten aika erikoisiin nimiin: tässä mukana on myös naapurintyttö Marie-Edwige ja tämän myötä myös pari tämän ystävätärtä kuten Bertille ja Léocadie...ollaan yhä selvästi jossain hyvin toimeentulevan keskiluokan keskuudessa, näissä piireissä ei näkyisi Eddy Bellegueulea. Kun olin ranskan kielikurssilla niin siellä tuli esiin muutenkin esiin, että kyllä, nimistä vedetään johtopäätöksiä, malliesimerkkinä 90-luvulla muotiin tullut Kevin, joka vinkkaa että kasvuympäristön kulttuurisen kontekstin johtotähtinä ovat olleet Kevin Costner ja/tai Backstreet Boys (jostain Muhammedista puhumattakaan, mutta jälkimmäinen ilmiö on toki tuttu myös Suomessa). Sanonta "ei nimi miestä pahenna" ei pidä paikkansa.

Noin muuten nämä Nikke-kirjat ovat ranskaksi varsin helppoa luettavaa, kieli on perustasoa ja samoja sanoja ja fraaseja toistetaan paljon tarinasta toiseen, eli idiomaattisemmat ilmaisut tulevat kyllä nopeasti tutuiksi. Ja kaikki osat ovat tietysti mainioita, joskin samalla totean että tämän osan jutut pysyivät varsin perustasolla, ne ikimuistoisemmat jutut löytyvät muista kirjoista.

Helmet-haasteessa tämä osuu hyvin kohtaan 14. Kirjassa harrastetaan: paljon ja monenlaista, muttei kovin pitkäjänteisesti.

14.5.2024

Jean-Louis Fournier - La servante du Seigneur (Herran palvelijatar)


Tämä kirja uteloitti aiheensa perusteella: kirjailija Jean-Louis Fournier kirjoittaa tyttärestäänMariesta, joka on tullut uskoon ja on nyt kääntynyt entisestä elämästään kontemplatiiviseen elämänmuotoon. Fournier itse, sekulaari ikonoklastinen humoristi, joka on käsitellyt paljon myös kristinuskoa purevaan sävyyn, käsittelee nyt sitten suhdettaan tyttäreensä, suhdetta joka on luonnollisesti muuttunut paljon.

Un jour, tu m'as demandé ce que je pensais si tu étais religieuse.
C'était il y a plus de dix ans, on venait d'emménager dans notre maison de Paris. Je t'ai répondu tout de suite que je serais flatté. J'ai même ajouté : "Dieu est très fair play avec moi. Après tout ce que j'ai écrit sur lui, il me donne une fille religieuse. Il n'est pas rancunier."

Kirja on määritelty romaaniksi, mutta mukana olevat henkilöt ovat todellisia, eli oltaneen jossain autofiktion hämärällä kentällä, jossa on hankala sanoa kuinka paljon tässä on totta ja kuinka paljon ei...
Fournier kirjoittaa hyvin subjektiivisesti tyttärelleen ja tyttärestään, suhde on muuttunut kompleksisemmaksi ja isä valittaa miksei tytär voi olla samanlainen kuin ennen...

Tu étais charmante et drôle.
Elle est devenue une dame grise, sérieuse comme un pape.
Elle est sévère, elle plaisante moins, elle est dogmatique, autoritaire, elle aime bien faire la morale aux autres.
Les autres, ceux qui ont toujours tort.
Tu t'habillais fort joliment de couleurs vives, tu n'avais pas peur d'être excentrique, même parfois extravagante, tu dénichais aux puce, pour une misère, des fringues étonnantes.
Elle ne se maquille plus. Elle est toujours belle, elle ressemble à un officier de l'Armée du Salut.
Maintenant, elle porte du classique, des vêtements sombres, couleurs muraille.
Le loden avant la bure ?

Ja sillä perusteella mitä kerrotaan mietityttää kyllä tyttären tekemiset. Hän ei ole mennyt mihinkään sääntökuntaan sisareksi, vaan elää kontemplatiivista elämää omaehtoisesti, yhdessä miehen, jota kutsutaan tässä Monseigneuriksi, kanssa. Ja tässä kuviossa on kyllä mukana juttuja jotka kuulostavat kovin lahkolaisilta, ja tekemisissä ja puheissa on paljon sellaista, jota ihmettelin ja sellaista kohdatessani kritisoisinkin. 

Samalla kuitenkin mietitytti kuinka paljon kerrotussa on kirjailijan ilmeistä taipumusta provosointiin, kuinka paljon on totta ja kuinka paljon projisoituja omia ennakkoluuloja, ja kuinka paljon yleistä valitusta siitä kun ihmiset muuttuvat eivätkä ole enää sellaisia kuin millaisiksi minä haluan heidät ajatella...
Jälkimmäistä pointtia kirjailija pohtii itsekin, kuinka vaikeaa lopulta on todella ymmärtää ketään muuta ja kuinka sanaa "onnellinen" ei pitäisi käyttää koskaan muussa kieliopillisessa yhteydessä kuin yksikön ensimmäisessä persoonassa. Ja kirjan lopussa tytär myös kirjoittaa lyhyen vastineensa joihinkin kirjassa esitettyihin huomioihin.

Aihe tosiaan on ainakin minua kiinnostava (ja pohdin kuinka moni ajattelee minusta samoin), mutta autofiktiivisyys on ongelmallista: kirja ei ole rehellisesti fiktiota mutta ei tähän myöskään voi suhtautua objektiivisena tai kunnolla edes subjektiivisena näkökulmana. Eli mitä jää jäljelle? En tiedä.

Helmet-haasteessa tämä sopii kohtaan 30. Kirja, jossa ei ole nimettyjä tai numeroituja lukuja.

8.5.2024

Miina Supinen - Apatosauruksen maa


Tällä kertaa olen kuullut kirjailijasta etukäteen, vaikka tämä olikin ensimmäinen lukemani Miina Supisen kirja. 

Lajina on lyhytproosa, novelleja ja fragmentteja: jotkut jutut tuntuivat sellaisilta että sopisivat dramaattisen luennan teksteiksi (ja näköjään Supinen on kirjoittanut myös kuunnelmia ja näytelmiä). Ja vaikka miljöissä, tapahtumissa ja henkilöissä on vaihtelua, niin tekstien kiinnostuksen kohde on kuitenkin terävissä huomioissa arjen huumorista, milloin "kaikkeen sitä joutuu"-absurdissa ja milloin surkuhupaisassa banaaliudessa.

Supisen kerronta ja sanailu on miellyttävää, ja teos oli viihdyttävä joskin enemmän tämä oli välipalalukemista kuin syvällisiin pohdintoihin ja henkisiin kamppailuihin haastavaa...ja kuten yleensä, osasta tarinoista pidin enemmän kuin toisista, ja kokoelman rytmin kannalta ei ehkä ihan edullista ollut laittaa kirjan paras teksti ('Hieno ihminen, paitoja, Amy Kakkunen') ensimmäiseksi, ja vastaavasti energiataso tuntui laskevan kirjan loppupuolella... 

Muita lukukokemuksia löytyy, pääosin niiltä ajoilta kun tämä oli uusi kirja: Kiiltomato, Kirjavinkit, Kirsi, Marjis, Zephyr, Sanna...

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 11. Kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä (ilma, vesi, maa tai tuli) (okei, ei ehkä elementtinen 'maa' mutta lasken silti).