29.4.2021

Richard Brautigan - So the Wind Won't Blow It All Away

 
Sattumalta nyt lukemissani Yhdysvaltoja käsittelevissä kirjoissa korostuvat tuliaseet ja väkivallan uhka: vähän aikaa sitten luetussa Bainbridgen kirjassa päähenkilöiden matkaa värittävät monenlaiset väkivaltaiset kohtaukset ja ampumiset, ja päämäärässä on odotettavissa niiden huipentuma, ja tässä kirjassa taas päähenkilö kertoo kuinka ampui 12-vuotiaana kuoliaaksi ystävänsä, ja tapahtumiin ja elämänvaiheisiin sen tapahtuman ympärillä: varsinainen apuminen tapahtuu vasta kirjan lopussa mutta siihen kyllä viitataan ensi riveistä lähtien, eli mitään ei spoilata.
Ja kun uutisissakin on näkynyt ihan riittävästi juttuja aina vaan uudesta ammuskelusta Yhdysvalloissa, tekisi mieli vetää jotain johtopäätöksiä kansakunnan tilasta... 

Needless to say, America has changed from those days of 1948. If you saw a twelve-year-old kind with a rifle standing in front of a filling station today, you'd call out the National Guard and probably with good provocation. The kid would be standing in the middle of a pile of bodies.
"Why did you shoot all these people?" would be one of the first questions asked after he had been disarmed.
"Because I don't like gym," would be the answer. 
"You mean you shot all these people because you ddidn't like your gym class?"
"Not exactly."
"What do you mean, not exactly? What actually do you mean? There are twelve dead people here."
"McDonald's hasn't been putting enough of their special sauce on my Big Macs."

Richard Brautigania olen lukenut aiemminkin, kaikki kolme suomennettua teosta ja yhden suomentamattoman, ja pidin niistä sen verran että lisääkin pitää lukea. Brautigan nautti suurinta mainetta beat- ja hippiaikakauden kirjailijana (ja sen yhteyden kautta varmaan ne suomennoksetkin ovat tulleet), ja tämän aikakauden jälkeen vaipui sitten jossain määrin unohduksiin, vaikka tuotantoa tulikin vielä. Tämä kirja ilmestyi alunperin 1982, ja oli viimeinen Brautiganin elinaikana julkaistu kirja, pari vuotta myöhemmin kirjailija teki itsemurhan (arvatkaapa miten).
 
Moinen sivuun jääminen on harmi, koska teos on erinomainen. Tyyli on kirjailijalta tuttua, paljon lyhyttä toteavaa lausetta, tunneilmaisun vaimentamista, omalaatuista huumoria, paljon kummallisia tapahtumia ja eksentrisiä henkilöitä...mutta tällä kertaa nämä yhdistetään varsin koherenttiin ja realistiseen miljööseen ja suoraviivaisesti etenevään tarinaan (jonka kerronta ei kuitenkaan ole aina suoraviivaista, kuten sanottu kirjan lopussa olevaan tapahtumaan viitataan jatkuvasti, alusta asti, ja tapahtuman seurauksiakin käsitellään ennen sen kuvausta). 
Ja vaikka kerronta pysyykin hyvin toteavana ja humoristisena, kirjaa leimaa kuitenkin hyvin surumielinen tunnelma, nostalgian ja syyllisyyden sekoittuminen, joka korostaa ampumistapauksen merkitystä: vaikka ampuminen olikin puhdas vahinko, oli se kuitenkin myös lapsuuden ja viattomuuden loppu: päähenkilö joutuu kohtaamaan karulla tavalla tekojensa vaikutukset.

Ilmeisesti tämä kirja perustuu varsin paljon Brautiganin omiin lapsuuskokemuksiin, ampuminen mukaanlukien (tosin Brautigan vain nirhaisi luodilla ystävänsä veljeä, ja ilmeisesti yhdisti tähän toisen samoihin aikoihin tapahtuneen kuoleman, jossa nuori poika kuoli metsästysonnettomuudessa). Päähenkilö on kuitenkin samanikäinen (eli tapahtumat sijoittuvat pääosin vuosiin 1947-48) ja perhe eli köyhyydessä sosiaaliavun ja hanttihommien varassa (äiti on tarjoilija, päähenkilö kerää tyhjiä pulloja jne). Ja Brautiganin toteava kerronta sopii kyllä hyvin lapsikertojalle, näissä olosuhteissa on kasvettu joten näin ne asiat ovat, ja kummallisuudet ja oikutkin otetaan sellaisenaan, joten tuntuu että muissakin tapahtumissa on luultavasti vastineita todellisuudelle...
Ja kirja nimeä myöten (joka tuntuu myös viittaukselta Mitchellin Tuulen viemälle) tärkeä merkitys on muistamisella. Vaikka samalla tässä ei tehdä mitään laajempaa muistelmateosta, paljon on jäänyt pois ja kirjailija huomioi tämän itsekin, fokuksessa on kuitenkin tietty hetki helmikuun 17. päivänä 1948. 

"Nineteen empties," he said.
"What?" I said.
"You've got that empty-beer-bottle look in your eyes," the old man said and then repeated, "Nineteen empties."
"Oh," I said, looking down at the ground that somehow seemed very far away. I didn't know that it was that obvious. I wondered what I could do about it and then realized that there was nothing I could do about it. It was he truth and would always be the truth, so I looked up from the distant ground.
"Nice day," I said, trying hard to assert my twelve-year-old personality.
"They're on the back porch in a gunnysack," he said. "Why don't you get them while I take a real good look at this nice day of yours. Just go right through the house and I'll tell you what I think when you get back."
"Thank you," I said.
"Don't thank me," he said. "Just thank the fact that I'm an alcoholic."

Kuten sanoin, minusta tämä oli erinomainen teos, nousi Melonin mehun perään kärkeen, jos rankkaisin lukemani Brautiganin kirjat...siinä on paljon samaa hyvää kuin muussakin tuotannossa, mutta hallitummin (ja olisi toki kiinnostava nähdä mihin suuntaan kirjailija olisi kehittynyt, jos ei olisi ampunut itseään...)
Eiköhän Brautigania tule luettua vielä lisääkin.

Helmet-haasteessa tällä saa vaikkapa kohdan 11. Kirja kertoo köyhyydestä.

24.4.2021

Lauri Viljanen - Seitsemän elegiaa

Runot ovat jääneet nyt blogissa pahasti sivuun, kun ei niitä ranskaksi tule luettua, joten saatavuus on kovin rajallista...joitain satunnaisia kirjoja nappasin mukaan kun viimeksi kävin Suomessa (silloin joskus ajalta ennen koronaa), tässä niistä yksi.
 
Olen Lauri Viljasen kokoelman Auringon purjeet lukenut aiemmin, se oli esikoiskokoelma ja tämä taas kolmisenkymmentä vuotta myöhempi kokoelma vuodelta 1957, mutta aiheiden piirissä ollaan kuitenkin aika lailla samoissa maisemissa. 
Nimen mukaisesti mukana on seitsemän pitkää runoa, sävyltään varsin vakavia ja juhlavia. Monissa tarkkaillaan luontoa, niin että runollinen minä tarkkailijana kuitenkin korostuu (ehkä siis tarkkaillaan luonnon tarkkailua?) joskin luonto ymmärretään myös arvostettavan laajasti...mutta samoin nimen mukaisesti viittaillaan paljon antiikkiin, historiaan ja myytteihin (Ulysses merkillisesti kirjoitettu tuossa muodossa eikä tutumpana Odysseuksena, ja Empedokles piti googlettaa). 

Runomitta on usein aika viitteellistä mutta on sitä kuitenkin mukana, modernismiin ei ole menty...ja tavallaan se on ongelmallista, toisaalta arvostan sellaista muodollista eleganssia ja kielen leikillistäkin abstraktiutta, jota löytyy osaavilta tiukan mitallisen runouden osaajilta, ja toisaalta modernismin luonnollisessa kielessä on omat ansionsa, mutta nämä välimaastoon jäävät ovat aika ongelmallisia...no, on tässä jotain viehättäviä ilmaisuja vaikken nyt laajemmin ihastunut.

Helmet-haasteessa tällä otan kohdan 34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa.
 
Puille (ote)
 
Joka ilta, uneni kynnyksellä,
voin kuulla, kun sydänmaiden halki
juna jyskyy, vyöryen läheltä aivan,
ja viheltää melkein ikkunan alla.
Ja hetken päästä hiljainen taivas
soi matkan ääntä, kun vuorokone
yli pauhaa, jostakin jonnekunne.
Oi yhden päivän muuttolinnut!
Oi ainainen Eestaas! Yöni kysyy:
"Mihin lähtisit aamulla? Elävä muuri
vaeltaa mukana, vankeudessaan
     sielusi pysyy".


20.4.2021

Edogawa Ranpo - Le Lézard noir (Musta lisko)

 

Vaikken varsinaisesti sisällöstä tiennytkään, olin teoksen olemassaolosta jo aiemmin tietoinen, joten kun se sopivasti käsiini tuli niin kiinnosti lukea.

Edogawa Ranpo (tai Rampo) on vilahdellut ohimennen viittauksina japanilaisen vanhemman dekkari- ja jännärikirjallisuuden edustajana, niin sen länsimaisen klassisen arvoitusdekkarin välittäjänä (ja tuosta wiki-artikkelista nyt hoksaan että kirjailijanimensä on japanilainen väännös Edgar Allan Poesta) kuin muutenkin populaari- ja pulp-kirjoittajana, joka on nykyäänkin pysynyt tunnettuna ja versioituna...ja tästä nimenomaisesta kirjasta arvostamani kirjailija Yukio Mishima on tehnyt teatterisovituksen, ja esittänyt pientä sivuroolia siitä tehdyssä elokuvassa...

Ranskankielinen käännös (Rose-Marie Makino-Fayolle) löytyi, englanniksikin tämä ainakin on julkaistu, suomeksi ei.

Kirjana tästä tuli aika lailla mieleen joku aika sitten lukemani Arsène Lupin -kirja Ontto neula (ja melkeinpä oletan että Ranpo teoksen tunsi). Nimihenkilö Musta lisko on rikollisjoukkoa johtava mestarivaras, kaunis nainen, joka osaa juonittelut ja naamioitumiset (ja nimi tulee käsivarressa olevasta tatuoinnista), ja nyt hän on iskenyt silmänsä kuuluisaan timanttiin Egyptin tähteen: suora varkaus vaikuttaa hankalalta, mutta timantin omistajalla on tytär jonka voi kidnapata ja vaatia lunnaita...
Ja tätä vastassa on Ranpon vakiohahmo, etsivä Kogoro Akechi. 

Varsinainen kirja on sitten aikamoista nokittelua näiden kahden voiman välillä, yksi toteuttaa juonen joka vaikuttaa onnistuneelta mutta toisella onkin ollut koko ajan ässä hihassa, hahaa. Ja tämä nokittelu on myös joskus aika itsetarkoituksellista, kuvaavasti alussa Musta lisko ilmoittaa kirjeitse aikeistaan kidnapata jalokivikauppiaan tyttären, koska olisihan se nyt tylsää jos homma olisi liian helppoa...
Ja tässä annetaan myös materiaalia käsitykselle, että pohjimmiltaan kaikki japanilaiset ovat samannäköisiä, sen verran helposti monet naamioitumiset onnistuvat.
Tietysti toisin kuin Arsène Lupin -tarinoissa, kirjailija on tässä lopulta etsivän puolella ja lopputulos ei yllätä, mutta aika monta mutkaa saadaan mahtumaan suht lyhyeen kirjaan.

Jos siis jotain realistista teosta psykologisella syvyydellä odottaa, sitä ei tosiaankaan ole luvassa, tämä on puhdasta pulppia, mutta epäilemättä mielikuvituksekasta, erityisesti loppupuolella yllytään varsin outoihin kuvioihin (perusajatus yhä sama kuin edellämainitussa Ontossa neulassa, mutta aika lailla surrealistisempana, unenomaisempana ja groteskimpana versiona): nämä ehkä ovat inspiroineet myöhempiä, ehkä vakavampiakin, taiteilijoita, mutta itsessään tässä on kyllä mitä erinomaisin pulp-jännärin edustaja. 

Ja sellaisena kyllä viihdyttävä teos, joskaan en nyt tiedä olenko heti etsimässä käsiini lisää kirjailijan tuotantoa...

Helmet-haasteessa tämä on 31. Jännityskirja tai dekkari

15.4.2021

Beryl Bainbridge - The Girl in the Polka Dot Dress

 

Ajoittain mietin että miksiköhän oikein luen Beryl Bainbridgen kirjoja, useimmiten silloin kun olen lukemassa yhtä. Nämä ovat häiritseviä, täynnä epämiellyttäviä henkilöitä ja tilanteita, banaalit kohtaukset liittyvät epämääräisesti toisiinsa tavalla jossa dramaattista juonenkuljetusta ei juuri harrasteta...tämä on viides lukemani, ja tuotantoaan on ilahduttavasti vielä tarjolla, koska jotain tavattoman vetävää näissä kuitenkin on.

Tämä on huomionarvoinen kirjailijan viimeisenä teoksena, joka jäi jossain määrin kesken: oletettavasti ei kovin paljoa puutu, mutta jos tyylinsä on aiemminkin vihjailevan elliptistä, niin että lukija pikkuhiljaa kirjan aikana alkaa vasta ymmärtää mistä tässä oikeçin on kyse, niin tässä varsinainen lopetuskin jää pois: elementit ovat kyllä saapuneet paikalleen, mutta tarkalleen ottaen mitä Bainbridge aikoi kertoa Robert Kennedyn murhasta, vai aikoiko lopulta kertoa mitään, se jää lukijan mietittäväksi (mutta näköjään nainen pilkullisessa hameessa on kirjan ulkopuolellakin liitetty tapahtumiin).
Ja olisiko kirjailija vielä muokannut jotenkin edeltäviä osioita, sitä ei tiedä.

Presently Rose nudged his arm. She asked if he'd lost his way. He told her that his stepfather's sister had once lived nearby. "There was an argument," he said. "I was asleep. Back then, I didn't understand what it was about."
Rose asked if he'd been frightened, shaken from his bed without explanation. She herself, she said, had spent most of his childhood crouched on the stairs listening to her parents calling each other names. "It was scary," she said, "but it made me strong."
He couldn't agree with her. "This aunt was six foot," he confided, "with eyes the colour of steel."
"So what?" she replied.
"It shattered me," he blurted, and instantly regretted his choice of words. He didn't want her to think of him as a man in pieces.

Noniin, mistäs on kyse: Rose, nuori englantilaisnainen, on saapunut toukokuussa 1968 Yhdysvaltoihin. Rose ja amerikkalainen Washington Harold eivät varsinaisesti tunne toisiaan, olivat tavanneet Englannissa yhteisten tuttaviensa luona, ja tuli ilmi että heillä on toinenkin yhteinen tuttu, Dr Wheeler, jolla on ollut merkittävä vaikutus Rosen menneisyydessä, ja nyt Rose on tullut Haroldin luo tarkoituksenaan mennä tapaamaan Dr Wheeleria, ja Harold auttaa tässä missiossa (ja Haroldilla on omat syynsä tavata Dr Wheeler, ja Rose auttaa löytämään hänet...)
Parivaljakko vaeltaa asuntoautossa halki Yhdysvaltojen, Baltimoresta Los Angelesiin, vieraillen Haroldin (ja Dr Wheelerin) omalaatuisten tuttavien luona ja kohdaten matkan varrella muita ihmisiä ja tapahtumia, ja neljäs kesäkuuta päästään Los Angelesiin, kun Dr Wheeler on jollain tavalla mukana Robert Kennedyn vaalikampanjassa...

Tapahtumasarjana siis varsin suoraviivainen matka, mutta ei Bainbridge ollenkaan niin helpolla lukijaa päästä.
Molemmat päähenkilöt ovat erillisinä henkilöinä aika epämiellyttäviä ja rikkinäisiä, eivätkä tosiaankaan tule hyvin toimeen keskenään, eivät ymmärrä toisiaan ja ovat nopeasti toisiinsa pettyneitä. Rose on kolmekymppinen mutta antaa itsestään huomattavasti nuoremman, suorastaan lapsellisen tai henkisesti vajaan vaikutelman, ja on pohjattoman itsekeskeinen...ei itsekäs, mutta pyörii omissa muistoissaan eikä ole kiinnostunut oikein mistään muusta kuin omasta menneisyydestään, ja Harold taas on neuroottinen kontrollifriikki, joka ei tule toimeen oikein kenenkään kanssa, ja alkaa pian halveksia Rosea...
 
Päähenkilöiden välinen yhteisymmärrys on siis varsin horjuvaa, ja lukijankin ymmärrystä koetellaan, sen verran pikkuhiljaa tässä valotetaan mistä oikein on kysymys, keitä nämä henkilöt ovat, mitä he tekevät ja miksi, keskustelut ovat katkonaisia, täynnä toistensa ohi puhumisia ja väärinymmärryksiä, tapahtumat tuntuvat banaaleilta silloinkin kun periaatteessa ne olisivat dramaattisia, mutta kaiken läpäisee mysteerin tuntu ja piilevä uhka, jotain pahaa tulee tapahtumaan tai on jo tapahtunut (harva kirjailija osaa kirjoittaa niin hyvin epämääräistä uhkaa kuin Beryl Bainbridge).
 
Philopsona cooked them lunch, the ingredients homegrown, even the chicken. The birds, she trumpeted, were her pride and joy, each one with a name and fondled from birth. She never allowed anyone but herself to wring their necks. "It wouldn't be right," she assured Rose. "They need somebody they can fucking trust!" The one they were about to devour was called Nessie.
 
Ja oma osuutensa tuossa epämääräisessä uhkassa on miljööllä, vuoden 1968 Yhdysvalloissa jännitteitä riitti. Martin Luther King oli tapettu huhtikuussa, ja tämän seurauksena mellakoita riehui ympäri maata, Vietnamissa sodittiin, John F Kennedyn murha oli yhä akuuttia lähihistoriaa, Andy Warholia ammuttiin (tosiaan tämä tapahtui 3. kesäkuuta, kaksi päivää ennen kuin Robert Kennedy ammuttiin) ja tosiaan kirja suuntaa lopussa hotelliin, jossa Robert Kennedy ammutaan...ja muutenkin väkivalta ja sen uhka piilee jatkuvasti taustalla odottamassa. Ja toisaalta matkalla kohdataan hyvinkin monenkirjavia henkilöitä ja tapahtumia, luoden surrealistista ja arvaamatonta tunnelmaa (ja kun katselee uutisia nykyisistä Yhdysvalloista, ei tässä niin paljoa ole muututtu kuin toivoa voisi).

Bainbridge oli itse myös matkustanut Yhdysvalloissa 1968, eli jotain varmasti perustuu omiin kokemuksiin, en sitten tiedä kuinka paljon. Tai onko Rosessa kuinka paljon Bainbridgeä (jos on, on omakuva hyvin ironinen). Ja mietin myös ovatko Rose ja Harold jonkinlaisia ironisia karikatyyreja kansallisuuksistaan, Rose Iso-Britanniasta ja Harold Yhdysvalloista...

Tätä lukiessa verrokeiksi tuli mieleen kaksi muuta brittiä, Kazuo Ishiguro ja Ivy Compton-Burnett. Ishiguron kirjoissa jujuna usein on, että ne avautuvat hitaasti, lukijan ymmärrys mistä oikein on kyse avautuu vähitellen vihjailujen ja etsimisen kautta, ja samoin Compton-Burnett vaatii lukijaltaan tarkkaavaisuutta, kerronta etenee banaaleilla kohtauksilla, joissa ei dramaattisesti revitellä, tarina on kerronnaltaan realismille ehdottoman alisteinen, vaikka olisikin sinänsä varsin tolkuton (ja Bainbridge ja Compton-Burnett jakavat myös massiivisen ironisuuden). 
 
Kolmas mieleen tullut verrokki oli Samuel Beckettin Huomenna hän tulee, Dr Wheeler pysyy kirjassa mysteerinä, ja koko missiossa etsiä Wheeler on usein aika surrealistinen tuntu, samoin kuin monissa tilanteissa joihin päädytään...
Neljänneksi osaseksi tässä sekoituksessa heitän The Sunin ja Daily Mirrorin: Bainbridge ammentaa henkilöitään ja näkökulmiaan yleensä alemmista sosiaaliluokista.

"Drink," she said, "is a necessity for people who write. It makes the words come." She then launched into a story about a woman she'd known who had always drunk whisky before writing short stories, but as she'd never got them published she'd turn to stealing library books, hundreds of them, which she sold to secondhand bookshops. It was very profitable and gave her a good life.
"I guess she ended up in jail," he ventured.
"No," she said. "She ended up in a mansion in Somerset."

Niinkuin näissä tapaa käydä, Bainbridge lukukokemuksena ei ole mitenkään mukavaa mutta jälkimaku on vahva, nämä jättävät jäljen, tällaisena keskeneräisenäkin (joskin tästä syystä suosittelen kuitenkin mieluummin jotain muuta kirjojaan, esim. The Bottle Factory Outing tai Harriet Said).
Helmet-haasteessa otan tällä kohdan 9. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella.

8.4.2021

Tuomas Mattila - Hammasratas

 
Joel Pääkkönen työskentelee EUn virastossa käsittelemässä tuotemerkkien käyttöä. Vakituinen virka, varsin hyvä palkka, työpaikka Välimeren rannalla, mutta Joel on alkanut epäillä työnsä mielekkyyttä ja merkittävyyttä, ja vähitellen mieleen hiipivät muutkin epäilykset...mitä ne toiset juoruilevat kahviautomaatilla? Mitä tapahtui Joelin edeltäjälle? Sabotoiko joku Joelin työtä? Onko huonekasveihin piilotettu mikrofoneja? Onko tämä oikeasti edes mikään virasto vai jonkinlainen valtava psykologinen koe?

- Ei siinä ole mitään pahaa. Moni viettää leskenä elämänsä parhaat vuodet. Kun teidän virkanne määräaika päättyy, ette ole enää viranomainen, olette leski. Viran leski.
- Odotan sitä. Toivon tosin, että en itse kuole ensin, hymyilin ja rutistin siaraanhhoitajaa.
Me molemmat itkimme helpottuneina.
Mutta niin ei käynytkään, eikä tämä virka ole enää määräaikainen, vaan pysyvä. Tässä oli joku ennen minua, ja se jää olemaan, vaikka ihminen katoaisi. Ihmisellä ei ole virkaa, vaan pysyvällä viralla on ihminen, ja kun ihminne kuolee, virka saa uuden ruumiin. Se leijailee byrokratiassa kuin aave ja odottaa tulevansa täytetyksi uudella elämällä.

Olen ollut töissä EU:n tutkimuskeskuksessa. Se ei ollut kirjassa kuvatun kaltainen, mutta tunnistin kyllä joitain tuttuja piirteitä. Ja olen myös ollut mielentilassa, jossa epäillään onko tekemälläni työllä oikeasti mitään merkitystä kenellekään; tilanne ei kehittynyt sellaiseksi kuin Joel Pääkkösellä, mutta taas kerran, tunnistin piirteitä.
Niinpä kun kirjailija tarjosi arvostelukappaletta teoksesta, otin kiinnostuneena kirjan luettavaksi, omien resonanssien lisäksi laajemminkin modernin työelämän käsittely on kiinnostava aihe, ja sellainen jota olenkin peräänkuulluttanut aiemminkin.
 
Ja omalla tavallaan Joel Pääkkösellä asiat ovat hyvin, ja hän itsekin tietää sen: vakivirka on nykyaikana harvinaista herkkua, palkat on hyvät, työpaikat stabiileja ja miljöössäkään ei ole valittamista...mutta mitä jos työstä puuttuu mielekkyys, tehdään mä-olen-vaan-töissä-täällä-puuhastelua että palkka juoksee (joillakin muilla on sentään perhe elätettävänä, Joelilla ei eikä kirjassa näy juuri muitakaan merkkejä työn ulkopuolisesta elämästä). Mutta asema on kuitenkin niin hyvä että olisihan se nyt täysin hulluutta ihan vaan lähteä kävelemään.
Oma ironinen kerroksensa on viraston työn aihe, tuotemerkit, jotka liikkuttavat toki suuria rahasummia ja joiden merkityksestä tuotteille kohkataan paljon, mutta kuinka usein ne ovat todella merkityksellisiä ja kuinka usein vain illusorisia...huomion arvoista on myös, että kirjassa mainitaan nimeltä hyvin harvoja tuotemerkkejä, korostamassa kuinka merkityksettömänä Joel omaa työtään pitää.

Vaikka, kuten mainittu, asiat ovat hyvin, työtä leimaa täydellinen vieraannuttaminen, työntekijän käsittely esineenä tai asiana, ei elävänä ihmisyksilönä, mikä kai on monessa työpaikassa enemmän normi kuin poikkeus...vaan kun Joel Pääkkönen ajattelee itseään eläväksi ihmisyksilöksi, niin omien käsitysten ja ulkopuolisten odotusten välille muodostuu ristiriita. Tällöin saattaa olla jopa helpompaa tai helpottavampaa uskoa johonkin merkillisen salaliiton juonitteluihin, salaliiton joka kuitenkin suhtautuu minuun elävänä ja tärkeänä ihmisyksilönä, kuin siihen toiseen vaihtoehtoon, jossa ei ole salaliittoa tai juonittelua muttei myöskään eläviä ihmisyksilöitä.

Symbolina hammasratas kuvaamassa yksilöä osana vieraannuttavaa järjestelmää on tietysti jossain määrin klisee, joskin kun koneistoja katsoo niin yhdenkin hammasrattaan puuttuminen johtaa tietysti siihen ettei koneisto toimi, vaikka kaikki muut rattaat olisivat paikallaan, ja huonokuntoisuuskin, hampaiden puuttuminen jne. näkyy nopeasti koneiston tehokkuudessa...ja toisaalta, kuten kirjasta tulee ilmi, useimmiten yksi ratas on korvattavissa toisella, ja yhdellä hammasrattaalla taas ei ole mitään arvoa ilman koneistoa johon kuulua...
 
Minä en teekään sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä merkityksetöntä, jota en tahdo. Mutta jos teenkin sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minusta elämää imevät odotukset. Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä elämässäni jotain merkityksellistä, mutta en pääse irti itse itseeni kohdistamista odotuksista. Sisimmässäni minä iloiten hyväksyn suunnitelmani ja vapauden, mutta siinä mitä teen, näen toteutuvan aivan toisenlaisen elämän, joka sotii sisimpäni lakia vastaan. Näin olen ruumiissani vaikuttavan vampyyrin vanki.

Mattila kirjoittaa sujuvasti tätä mustan huumorin saattelemaa matkaa byrokraattisen pimeyden sydämeen. Todellista kaikupohjaa havaitusti on, joskin Joel Pääkkösen muistiinpanoissa on myös usein varsin pohdiskeleva, abstraktin filosofinenkin sävy, ja kaikkea ei kerrota näissä osin fragmenttisissa muistiinpanoissa (kuinka paljon kirjailija sitten katselee myös itseään niissä muutamassa ironisessa kappaleessa jossa pohditaan kirjan kirjoittamista ja lukemista...)
Kafka on tietysti suosittu vertailukohta, ja joitain kirjallisuusviittauksia Pessoasta Paavaliin mainitaan myös nimeltä. Mieleen tuli ajoittain myös jotkut Leena Krohnin kirjat, sellaiset kuin Pereat Mundus, Unelmakuolema tai Ettei etäisyys ikävöisi (ja myös joku aika sitten lukemani Kathrin Gerlofin Vaikeneminen)

Kiinnostava idea kirjassa oli myös runsas kuvien käyttö. Vähän ennen kuin kirjailija kirjaa tarjosi, olin netin keskusteluryhmästä lukenut kommentteja joissain vanhemmissa klassikoissa (tyyliin Dickens) olevasta piirroskuvituksesta, ja mieleen tuli että uudemmissakin romaaneissa voisi olla kiinnostava nähdä enemmän kuvitusta: ei välttämättä mitään realistista "päähenkilö on tämän näköinen, ja tältä näyttää hänen toimistonsa" vaan enemmän viittellisiä, tunnelmia ja mielentiloja kuvaavia vinjettejä, ja tässä käytetään juuri sellaista lähestymistapaa. Hieman arvelutti kolmen eri piirtäjän käyttö kirjassa, ja myönnetään, osasta kuvista pidin enemmän kuin toisista, mutta toisaalta näin kuvituksen vaihtelevuus vahvisti sisäisen hajoamisen tuntua eikä lukijan mielikuvitusta kahlittu yhteen tyyliin.

Tuomas Mattilan esikoinen on kiinnostava, ajatuksia herättävä kuvaus vieraantumisen kokemuksesta ja modernista työelämästä, aiheista joiden monipuoliselle käsittelylle myös kaunokirjallisuuden keinoin onkin tarvetta.
Mieluusti tämän luin, ja kirja on ehtinyt myös pariin muuhun blogiin, Kirjojen kuisketta ja Jos vaikka lukisi.

Ja Helmet-haasteessa tällä saa kohdan 49. Kirja on julkaistu vuonna 2021